Aku Laitinen: Tukholman maraton 2011 juoksukenkinä HAIX Airpower P3

Kirjoittanut ja kuvannut: Aku Laitinen
Videon editointi: Varusteleka

Monet harrastavat curlingia, pokerinpeluuta ja jopa salibandyä kutsuen sitä sopivaksi urheiluksi itseään kunnioittavalle heteromiehelle. Minulla on vielä kassit tallella, joten juoksen huvikseni maratoneja.

Useamman juostun maratonin jälkeen muutama fakta on tullut selväksi. Minä en tule koskaan juoksemaan kahden tunnin aikoja muutamasta syystä. Olen valkoihoinen, painan 83kg ja minulla on elämä. Tästä syystä piti keksiä joku uusi juttu, jolla normaali teknisissä kamoissa kipitetty maraton tulisi haasteellisemmaksi. Koska jokaisen serkuista ja tutuista (jonka nimeä ei kukaan koskaan muista) löytyy vähintään 3 maratonin juossutta, ajattelin nostaa panoksia, ja samalla testata minulle niin rakkaita rakastelukenkiäni, Haix Airpower P3:a.

Tein kevään mittaan muutaman testilenkin kyseisillä kengillä odottaen muutaman kilometrin jälkeen jalkapöydän Kreikka-ilmiötä. Olin jopa hieman pettynyt kun kintut eivät huutaneetkaan hoosiannaa, keittyneet korpuiksi tai räjähtäneet näyttävästi tohjoksi kuten maihareilla on yleensä tapana jaloille tehdä. Päätin jättää pisimmän testilenkin pituudeksi 18km, koska halusin säästää SäPi:n vonkaamisen vasta Tukholman reissuun.

2011 alkukesällä, seistessäni ikävän miellyttävästi hymyilevien ruåtsalaisten keskellä Tukholman Maratonin lähtöviivalla aloin tajuta, mitä pässiä tällä kertaa olin tekemässä. 42 ja rapiat kilometriä asfalttia edessä, 25 astetta lämmintä, Haixin maiharit jalassa, vihreä baretti päässä ja yllä niin ihanasti istuva Varustelekan logolla pimpattu puuvillainen wife-beater. Kaikki ainekset kunnon selityksiin, rakkoihin, nivelvammoihin ja vitutukseen oli ilmassa.

Pam!

Ensimmäinen 10 km meni sutjakasti. Kiilasin itseni 4 tunnin juoksijoiden tahtiin, koska siinä vauhdissa on ylivoimaisesti parhaimmat perseet. Alle neljän tahtiin ne ovat luisevia, yli neljän itsestään liikaa luulevia losoja.

Puolivälissä ero mikrogramman painavien kilpakenkien ja maihareiden välillä alkoi hissukseen selvitä. Ero tosin oli lähinnä siinä, että lähtöviivalla maihareitani polttaripilana hekottaneiden ruåtsalaisten ilmeet muuttuivat vakavammiksi heidän tajutessa, että tuo hullu aikoo juosta noilla maaliin saakka. Kameroita kaivettiin esiin söpöjen pussukoiden uumenista ja data paloi. Kannustus muuttui kovaäänisemmäksi ja kaljaakin tarjottiin juoksemalla tuoppia rinnalle. Koska en juo ruotsin kamalaa kakkoskuraa, päätin pysytellä urheilujuomassa. “Ette osaa tehdä kaljaa, olette naurettavia sotilaita ja muutenkin melko homoja” -ajattelin.

38 kilometriä takana, tästä alkaa maraton. Kaupunkiosuus jatkuvana loivana ylämäkenä ottaa mehut pois. Tässä kohtaa suurin osa kävelee, jotkut viedään lanssilla pois ja moni oksentaa. Kadut näyttävät sotkussaan ja juoksijan silmissä aaltoilevana kännisen tulkintana festareista, eikä urheilutapahtumalta. Jalat painavat tonnin pala, suussa maistuu metalli ja olo on hassun turta. Jossain kaukana, helvetin kaukana, kuuluu ärsyttävän pirteän selostajan ääni hänen spiikatessa maaliintulijoita. Viha myllää sisuksissa ja päätän vakaasti hakata spiikkerin heti maaliin päästessäni.

Maalisuora. Ajatuksia ei ole, en haluakaan hakata ketään, hiki on kuivunut paksuiksi valkoisiksi suolaläikiksi ympäri naamaa. Puuvillainen wife-beater on syönyt molempiin kainaloihin ja käsivarsiin verta vuotavat haavaumat. Jaloissa ei ole tuntoa, ne vain liikkuvat edelleen tahdottomasti eteenpäin. Stadionilla huudetaan nimeäni ja katsomossa hurrataan. Lähetän lentosuukon muutamalle daamille. Muutama ukko lähettää takaisin. Maalissa. Alle viiden tunnin. Aika jees.

Nurmikentällä stadionin takana päätän tutkia aikaansaadut vauriot. Valitsen syrjäisemmän paikan siltä varalta etteivät räjähtävät jalkateräni sotke muiden kalliita tamineita. Kenkä pois. Hitaasti. … Mitä helvettiä? Mikään ei posahda ja kengästä pullahtaa täysin ehjä jalka. Sama toisesta kengästä. Ei ainuttakaan rakkoa, mustaa kynttä tai verenpurkaumaa. Jalan iho on hellä, lämmin ja vastaanottavainen kuin saukolla rantakivellä, mutta täysin ehjä. Vispaan ja pyörittelen kinttujani edestakaisin etsien merkkejä vammoista, epäillen ruåtsalaisten sujauttaneen juomaani sieniä, koska näen vain ehjät ja täysin toimivat jalat.

Olen juossut monta maratonia sitä varten suunnitelluilla lenkkareilla, aina menettäen pari kynttä ja saaden aikaan pakolliset 5 kunnon rakkoa. Nyt Haixit jalassa ei mitään. Ei rakkoja, ei kipuja.

Myyntimiesten puheista voi jokainen apinafiltterin jälkeen arpoa totuuden, mutta minulla ei ole mitään syytä muuntaa totuutta. Tekemäni testi osoittaa, että Haix Airpower P3-maiharit ovat aivan omaa luokkaansa. Olen käyttänyt erilaisia maihareita työssä ja vapaa-aikana 25 vuotta. Tämän jälkeen vedän jalkaani jotkut muut kuin Haix:t vain aseella uhaten. Jos jonkun mielestä tekemäni testi oli liian löysä tai jopa “eihän tuo nyt ollut mitään, serkkuni nylkee hirven nuuskapurkin kannella samalla yhden käden punnerruksia tehden”, tehkää perässä ja tehkää paremmin :)

Salut! Ja seuraaviin haasteisiin.

Kommentit