Varustelekan kenttätestaus I: Marssi, 30.4-3.5.2010

Varustelekan kaksi urheaa työntekijää aloitti vapun viettämisen kevyellä 140km marssilla! Tarkoituksena on kenttätestata erilaisia varusteita ja kirjoitella niistä sitten hieman muillekin luettavaksi. Kenttätestausartikkelit on nyt kirjoiteltu, löydät ne täältä. Kuvagalleria löytyy tämän artikkelin lopusta.

Päivä 1

Lähdimme perjantaiaamuna klo 10:30 meidän graafikko- ja valokuvaajapupun hyvästelemänä liikkeelle, kenties hiukan pahaenteisesti, Auroran sairaalan etuportilta. Tästä matka lähti pohjoiseen Keskuspuiston kautta Pitkäkosken suuntaan mieli korkealla ja itseluottamus kovana. Taival sujui ongelmitta vielä toistaiseksi urbaaneissa maisemissa, ja Pirkkolan tienoilla pidimme ensimmäisen marssitauon. Pelon ja kunnioituksen ilmapiiri oli käsinkosketeltava, kun kaivoimme ensimmäistä kertaa reissun aikana brittiläiset kenttämuonat esille ja korkkasimme sinetöidyt pakkaukset. Tunnelma oli hiukan kuin jouluaattona, joskin melko pahan lapsen näkökulmasta, sillä laatikko paljastuikin olevan ääriään myöten täynnä pääasiassa papuja ja hiivapohjaisia ruokia. Tässä vaiheessa sattuikin reissun ensimmäinen tragedia, sillä omasta vuorokauden pakkauksesta ei löytynyt yksi eikä kaksi, vaan nolla suklaapatukkaa! Ensimmäinen hajoaminen uhkasi jo tunnin jälkeen.

Pirkkolasta jatkaessamme meitä alkoi tulla vastaan kylttejä, jotka ilmoittivat meidän kulkevan “haltiapolkua”. Tämähän ei meidänlaisille miehisille miehille käynyt lainkaan päinsä, joten päätimme poiketa polulta miehekkäämpää reittiä metsän läpi. Kas kummaa, muutaman sadan metrin jälkeen olimme taas haltiapolulla. Sitkeinä sisseinä emme suostuneet taipumaan tämänkään edessä, vaan toistettiin aiempi taktiikka. Muutama minuutti marssimme, kunnes jälleen tuli tuo kirottu kyltti vastaan. Tässä vaiheessa meinasi iskeä jo pieni epätoivo ja huomasimme miten hiipivä halu pukeutua kireisiin vaaleanpunaisiin kauluspaitoihin hiljaa koetteli tahdonvoimamme rajoja. Onneksi juuri tuolloin löysimme risteyksen, josta tiemme erkani pohjoiseen Muurimestarintien alitse.

Kuvaaja jätti hyvästit sankareille

Hetkeä ennen kuin pääsimme alittamaan tuon tien, takaatamme alkoi kuulua villiä huutoa. Kun käännyimme tutkimaan äänen lähdettä, havaitsimme meitä kohti laukkaavan lapsilauman. Ilmeisesti nykynuoret ovat hyvin innoissaan sotilaista, sillä he halusivat välittömästi tietää kuinka monta vihollista oli tullut kaadettua tähän mennessä matkamme aikana, ja minne olimme seuraavaksi menossa taistelemaan. Kun Akseli hienovaraisesti yritti selittää, ettei me ketään olla tappamassa, nuorukaiset pillastuivat niin, että hän joutui uhraamaan kenttämuonastaan hedelmäkarkkeja rauhoittaakseen heidät. Tällä oli kuitenkin sellainen seuraus, että lapsukaiset lähtivät seuraamaan meitä, koko matkan selittäen parisuhdedraamasta, läksyista ja kaikesta mikä nyt kymmenvuotiaan mieltä saattaa painaa. Meille heräsi pelko siitä, että he seuraisivat meitä liian pitkään, eivätkä enää osaisi takaisin. Näin jo mielessäni millaiset lööpit siitä olisi seurannut: Sotilaat veivät lapsia metsään, “He antoivat meille karkkia”, sanoi yksi lapsista. Onneksi saimme kuitenkin karistettua heidät kannoiltamme ennen syvempiin korpiin siirtymistä.

Valitettavasti latu oli poikki

Jatkoimme matkaamme yhä pohjoiseen ja pian meitä vastaan alkoi tulla  puhkuvia ja hyvin hitaasti käveleviä vanhempia ihmisiä kilpanumerot rinnassa. Muutama tällaisen kohtaamisen jälkeen päätimme selvittää mikä oli homman nimi, joten pysäytimme yhden vanhemman herrasmiehen ja kysyimme minne oli matka. Kävi ilmi, että olimme sattuneet Paloheinämaratonin keskelle. Toivotamme näille reippaille kansalaisille hyvää maratonin jatkoa. Tämän artikkelin ilmestyessä he saattavat jopa olla perillä.
Matka jatkui Seksimiehen sängyn (Sexmansängen) ohi ja seurasimme sieltä Reitti 2000 -polkua Hämeenlinnanväylän ja lopulta Kehä 3:n yli, poistuen siten sivilisaation parista. Tästä eteenpäin emme ole aivan varmoja mistä tarkalleen menimme, sillä kulkemiamme polkuja ei tunnu löytyvän mistään kartasta, mutta muutaman tunnin tarpomisen ja eeppisten sotatarinoiden (Akseli kertoi muun muassa sielujatuhoavasta ripulista) jälkeen päädyimme yllättäen Serenan pihalle. Tästä suunnistimme Luukkaan ulkoilualueelle, jossa pidettiin vajaan 40 km marssin jälkeen ensimmäinen huoltopysäkki. Siellä meitä oli vastassa uskolliseksi ja omistautuneeksi osoittautunut valokuvaajamme Samu (se isompi niistä), joka kerta toisensa jälkeen jaksoi uhmata säätä ja etäisyyksiä saadakseen parhaat mahdolliset kuvat meistä kun olimme epäedustavimmillamme.
Teimme pienen elintarvikeinventaarion tässä vaiheessa matkaa ja havaitsimme kuluttaneemme noin 4,5 litraa vettä mieheen (mukaanlukien talousvesi). Ruoista meillä oli jäljellä pääasiassa keksejä ja keittojauhetta, sekä Akselilla kohtalokkaaksi osoittautunutta Tuna In Light Mayo -pussi. Kävimme tällä tauolla posliinilla, täytimme vettä, teimme pienet heksamiiniroihut ja otimme kuvia, kunnes kodittoman ulkonäömme ansiosta meidät häädettiin alueelta. Päätimme siis jatkaa matkaa vielä Pirttimäkeen, jossa vietettäisi ensimmäinen yö.

Kenttäkeittimien oikeaoppista käyttöä

Perjantain marssin viimeinen pätkä meni kohtuun rauhallisesti Röylän halki muutamaa vappua railakkaasti viettävää nuorukaista lukuunottamatta, jotka juhlivat paikallisen koulun pihalla lakitekstejä poltellen. Ainakin oletimme että he polttivat lakitekstejä, sillä heillä oli kamalan pitkät tukat. Saattoivat myös olla tyttöjä.
Illan hämärtäessä aloimme vähitellen haaveilla lämpimistä makuupusseista ja nuotiosta, jonka äärellä kuivatella hikisiä vaatteita ja sukkia. Kun lopulta pääsimme Pirttimäkeen, havaitsimme kuitenkin alueen olevan jo toisen vappujuhlijalauman hallussa! Jouduimme soluttautumaan alueen hallitsevalle maastonkohdalle peitteistä maastoa ja varjoja hyväksikäyttäen, jonka jälkeen pikalinnoitimme asemamme ja virittelimme Super Iglun nukkumista varten. Suunnitelmamme tuntui toimivan oikein hyvin, kunnes Akselin aiemmin nauttima majoneesitonnikala alkoi yhdessä miehen ruuansulatuksen kanssa tuottamaan suuret määrät tappavanoloista kaasua. Pikaisen tuuletuksen ja itsemme kasaamisen jälkeen saimme kuitenkin unen päästä kiinni, nuotion tosin jäädessä haaveeksi.

Päivä 2

Vappuaamuna heräsimme kahdeksan aikoihin kevyeeseen tihkusateeseen. Huomasimme aamulla sen, mikä oli yön pimeydessä jäänyt havaitsematta; olimme nimittäin majoittuneet leikkikentälle. Olipa sentään keinut ja hiekkalaatikko lähellä, sekä leikkimökki tarpeillakäynnin varalta.
Vaikka hiukan nihkeää ja viileää olikin, emme antaneet sen lannistaa, vaan pistettiin turhia aikailematta leiri nippuun ja sytytettiin nuotio läheiselle nuotiopaikalle, jotta saisimme lämpimän aamupalan. Noin kymmeneltä oli aamupavut syöty, jonka jälkeen vedimme rinkat taas selkään ja suuntasimme kohti Solvallaa ja Nuuksionpäätä. Tällä kertaa niin minulla kuin Akselillakin oli kaksi suklaapatukkaa mieheen. Epäilemme vappukeijun olleen asialla, ja päivän marssi alkoi leveät hymyt naamalla.

Jättiläishämähäkin esterata

Solvallan lähistöllä löysimme jättiläishämähäkin tekemän esteradan, jota koitimme parhaamme mukaan selvittää rinkat selässä. Ensimmäisenä oli vastassa verkkoseinä, josta Akseli totesi menevänsä heilahtaen yli. Itse hiukan epäilin tämän tempun onnistumista, mutta mies vaikutti niin varmalta, että odotin mielenkiinnolla miten homma luonnistuu. Vahvan alun jälkeen ylitys menikin sitten hiukan samaan tyyliin kuin Jeesuksen pääsiäinen, joten päätin oottaa asiat omiin osaaviin käsiini ja näyttää miten mies heilahtaa köydellä tasolta toiselle kunnon marssivarustuksessa.
Jälleen aloitus oli (ainakin minun mielestäni) varsin lupaava, mutta rinkan paino kuitenkin yllätti ja humautin siten sääreni hienosti laskeutumistasoksi tarkoitetun lavan kylkeen. Pienen ulvomisen ja kieriskelyn jälkeen sain itseni koottua ja kokeilimme vielä muutamaa estettä, kutakin vaihtelevalla, mutta huonolla, menestyksellä. Moni yksinkertainenkin asia muuttuu yllättävän vaikeaksi, jos sen yrittää tehdä rinkka selässä.

Aikamme leikittyä siirryimme pienen kalliokiipeilyn kautta Nuuksiontielle, jota seurasimme pohjoiseen Nuuksion Pitkäjärven rantaa pitkin. Aamun kostea sää väistyi vähitellen auringonpaisteen tieltä, ja jouduimme keventämään takit pois hiukan ennen Haukkalammentielle, ja sitä pitkin Nuuksion kansallispuistoon, siirtymistä. Pian edessämme oli Haukkalammen ranta ja Nuuksion aarnimetsät, ja yhtäkkiä kilometrit tuntuivat lyhyemmiltä kuin Hämeenlinnanväylän viertä kulkiessamme.
Päästäksemme pois vappuretkeilijöiden aiheuttamasta tungoksesta jatkoimme matkaa vielä hetken, kunnes pysähdyimme päivällistauolle Holma-saarijärven rannalle. Nuuksiossa meitä odotti yllättävä ilmiö; ihmiset nimittäin hymyilivät meille ja tervehtivät meitä joka paikassa. Akseli kehitti teorian, joka meni kutakuinkin näin: “Ihminen, joka vapaaehtoisesti vetäisee monenkymmenen kilon painoisen rinkan selkään ja lähtee sen kanssa metsään, ei voi olla läpeensä paha. Tämän muut ihmiset yleensä aistii jollakin tasolla, johtaen positiiviseen asennoitumiseen.” Akseli itse muotoili tämän jotenkin nerokkaasti alle neljällä sanalla, mutta hän onkin käytännön miehiä. Vaikkei missään vaiheessa ollutkaan syytä epäillä tämän teorian paikkaansapitävyyttä, pysähdyimme kuitenkin aina kuin mahdollista vakuuttaamaan ihmisille, että olemme Hyvien puolella.

Vajaan kahden tunnin levon jälkeen otimme taas jalat allemme ja suuntasimme jälleen pohjoiseen kohti illan tavoitetta, Iso-Parikasta. Iltapäiväauringossa tallustellessa aika ja matka vierähtivät yllättävän nopeasti, ja pian olimmekin Kattilassa, jossa pidettiin reissun toinen huoltotauko (Haukkalammen vesipiste kun oli poissa käytöstä). Heti Kattilan jälkeen polun päälle oli kuitenkin kaatunut melko järeä mänty, joka oli juuri oikeassa korkeudessa estääkseen yli kiipeämisen ja alta konttaamisen. Ainoa järkevä jäljellejäävä vaihtoehto oli siten heittäytyä maahan ja ryömiä sotilaallisesti mahallaan rungon alitse, mutta tässä ilmeni yli-innokkaan pakkaamiseni sivuvaikutus. Parin metrin jälkeen kellahdin nimittäin kyljelleni, enkä voinut muuta kuin avuttomana katsoa, miten Akseli ryynäsi pontevasti ohitseni. Vähän aikaa jouduin pyörimään selälläni ennenkuin sain itseni hyvin tuskaisesti ja nöyryyttävästi kammettua ylös. Noh, pääsimme kuitenkin esteen ohitse. Tämän jälkeen matka jatkui ilman kummallisempia välikohtauksia Iso-Parikkaan pohjoispäätyyn, jonne jäätiin odottamaan uskollisen valokuvaajamme saapumista.

Vaikka lauantain marssi oli noin kymmenen kilometriä perjantain marssia lyhyempi, oli siinä nousuja ja laskuja huomattavasti enemmän. Energian kulutus kilometriä kohti oli selvästi suurempi, mikä ilmeni ruuan, vedenkulutuksen ja lämmöntuotannon kasvuna. Positiivisena puolena oli kuitenkin se, että pakarat tuntuivat todella, todella timmeiltä illan tullen.

Valokuvaajaamme odotellessa havaitsimme Iso-Parikkaan yhden hurmaavan erikoispiirteen: siellä tuulee. Aina. Pieni katkeruus alkoi kasvaa, kun hiki alkoi kuivua ja jatkuva tuuli viilensi meitä entisestään. Aloimme olla jo melko kankeita ja kärttyisiä, kun graafikko-Samu (aka Isopupu) pamahti paikalle polkupyörällään. Hän ei kuitenkaan tullut yksin, sillä hänen seuranaan oli Itse Mestari sekä varastopäällikkömme Miikka. Kun kuulumisten vaihtelut ja jälleennäkemisen itkut oli hoidettu pois alta, siirryimme porukalla yöpymispaikallemme. Suunnitelmiin kuului tehdä sinne nuotio, syödä lämmin iltapala ja rakentaa pätevä majoitus yöksi. Todellisuudessa emme saaneet nuotiota syttymään mitenkään tyydyttävällä tavalla, joten jouduimme jälleen kerran varautumaan heksamiinin hienouteen. Majoituksen suhteen minä ja Akseli puolestamme tyydyimme rakentamaan paracordista riu’ut sadeviitoille, joiden alle viritettiin riippumattomme. Samu oli hiukan ahkerampi ja rakensi itselleen kunnon laavun BW sadeviitastaan ja muutamasta kepistä. Mestari ja Miikka puolestaan päättivät, kenties säätiedotuksen kuulleina, poistua alueelta ennen illan hämärtymistä.

Illan ehdottomaksi kohokohdaksi nousi Akselin iltapesu. Ilta kymmeneltä alkoi olla jo kohtuu viileää, mutta Akseli luotti nuotion lämmittävän hänet hyisen pulahduksen jälkeen. Niinpä hän kiskaisi pöksyt jalasta ja ryntäsi huutaen kylmään veteen, mutta juuri tuolloin erittäin huono nuotiomme sammui. Dialogi meni kutakuinkin näin:
Arne: “Akseli hei.”
Akseli: “*hrrr* Noh?”
Arne: “Tuo nuotio…”
Akseli: “Älä sinä hemmetti sano et se meinaa taas sammua.”
Samu: “*pidäteltyä naurua*”
Arne: “Kyl se nyt vähän tais.”
Akseli: “EIIIIIH!!!”
Tuo Akselin tuskanhuuto karkoitti linnut puista noin kilometrin säteeltä.

Akseli kuitenkin selvisi tuostakin koettelemuksesta, ja pian olimme valmiita käymään nukkumaan. Seuraava haaste tulikin vastaan, kun yritimme nousta riippumattoihimme. Ensinnäkään emme vielä luottaneet ollenkaan siihen, että ne kestäisivät painomme, ja toiseksi riippumatto on levitettävä jotenkin, jotta mies siihen mahtuu. Tämä taas on äärimmäisen vaikeaa, jos on jo valmiiksi kömpinyt makuupussinsa sisälle. Toisaalta makuupussia ei oikein saa helposti laitettua riippumattoon valmiiksi, sillä ennen levittämistä se muistuttaa lähinnä vihreää köyttä, eikä makuupussin paino riitä pitämään sitä auki.
Hetken pohtimisen ja muutaman yrityksen jälkeen tulimme siihen tulokseen, että helpoin vaihtoehto oli kuitenkin mennä ensin makuupussiin. Kunhan saa takalistonsa mattoon, hoituu muu asettelu taktisella toukkaliikkeellä, johon harjaantuu melko nopeasti. Alkuvaikeuksien jälkeen havaitsimme, että riippumatto on oikein viritettynä erittäin mukava laite. Sanottakoon, että meidän ähkiessä ja pönkiessä mattoihimme, Samu oli jo onnellisesti unten mailla laavussaan Gore-Tex-päällisellä varustellun amerikkalaisen Intermediate Bagin sisällä.

Kurjuus.

Päivä 3
Sunnuntai aamu kello 06:00: Kurjuus. Akseli heräsi jo viideltä siihen, että hän oli läpeensä kastunut. Minulla kesti tunti pidempään kaksinkertaisen makuupussini ansiosta, mutta fiilikset olivat herätessä silti synkänpuoleiset. Kävi ilmi, että sadeviittamme, vaikkakin vettä hylkiviä, eivät pitkäkestoiselta sateelta kovin hyvin suojanneet. Makuupussista nouseminen tuntui melko ylivoimaiselta tehtävältä, mutta onneksi oli niin kova vessahätä, ettei vaihtoehtoja oikein ollut. Hillittömän vapinan ansiosta tähtääminen muuttui mahdottomaksi, joten ei auttanut muu kuin vetää housut alas, pistää silmät kiinni ja toivoa parasta. Onneksi vaatteemme olivat sentään säästyneet pahimmalta sateelta (pääasiassa siksi, että viritimme kuivausnarut itsemme alle), joten saatiin nopeasti kuivat varusteet päälle. Muutaman suklaapalan ja aamujumppaliikkeen jälkeen moraali olikin sen verran korkealla, että leirin purkaminen ja matkan jatkaminen oli mahdollista.
Kaiken aikaa Samu seurasi makuupussistaan kuivana, lämpimänän ja lievästi huvittuneena meidän aamuaskaria. Hänen kumitettu sadeviittansa ensinnäkin osoittautui täysin vedepitäväksi, ja Gore-Tex makuupussinpäällinen selvisi ongelmitta siitä vähästä vedestä, joka sen ohi pääsi. Kenttätestaajat 0, graafikot 1.

Siirryimme pikatahtia majoituspaikaltamme läheiselle keittokatokselle aamupalan tekoa varten, jossa saimme vihdoinkin kunnon tulen aikaseksi. Iso-Parikkaan ikuinen tuuli vieläkin vaikeutti elämäämme, mutta saatiinpahan lämpimähkö aamupala tehtyä. Tässä vaiheessa havaitsimme, että jatkuva hankaus, paine ja hikoilu oli aiheuttanut hartioihini eeppiset mätäpaiseviljelmät. Jalkaväkimiehinä tiesimme molemmat, ettei tehtävissä ollut oikein muuta kuin paiseitten puhkaisu ja tyhjentäminen, mutta sehän ei minun mieltäni ollenkaan kohottanut. Ei auttanut muu kuin ottaa paita pois (3 asteen lämmössä, yhä lievästi kosteana ja kovassa tuulessa) ja ruveta hommiin.
Tuskan virnistysten, yhden yksittäisen kyyneleen ja Akselin mehevien äänitehosteitten saattelemina saimme kuin saimmekin pahimmat mädät pois ja kiitos Samun meillä oli myös pullo käsidesiä käytössä jälkihoitoa varten. Hellävaraisesti heitimme jälleen rinkat selkäämme, poseerasimme urhoollisesti kuvia varten, ja jatkoimme matkaa pohjoiseen. Oli mukava huomata, että kantamuksemme olivat jo hiukan keventyneet ruuan- ja vedenkulutuksen myötä.

Kenttäkirurgiaa

Iso-Parikkaalta matkamme vei kohti Salmea, jossa oli tarkoitus jälleen täydentää vettä. Maisemat muuttuivat vähitellen korpimetsästä ensin niityiksi, sitten rantapelloiksi. Mestari oli meille jälleen suosiollinen, ja saimme osaksemme taas hiukan aurinkoa kohottamaan mieltä. Salmessa meitä odotti vesipisteen lisäksi kunnon posliinipöntöt lämmitetyissä kopeissa, mikä aiheutti muutaman hoosianna- ja hallelujahuudon, sillä pavut ja hiiva pistävät mukavasti suolistoon vauhtia. Tämän pienen luksuksen ja vedentäytön jälkeen lähdimme takaisin etelään Nuuksionpäätä kohti, joskin eri reittiä kuin mitä tulimme.

Seuraava pysähdyksemme tapahtui Vähä-Parikkaan rannalla, ja isomman sisarensa tavalla, sielläkin tuuli antaumuksella. Paikka oli kuitenkin niin mageen näköinen, että jäimme hetkeksi ihailemaan maisemia ja syömään keksejä Mysteryspreadin kanssa. Päätimme, että tänne oli palattava joskus lämpimillä keleillä.
Vähä-Parikkaalta kävelimme hiekkatietä Nuuksioon päin, joka Kattilantien ylityksen jälkeen muuttui jälleen metsäpoluksi. Maasto kävi jälleen hyvin mäkiseksi, ja pian meitä oli vastassa pitkä kiemurteleva nousu, joka päättyi puisiin portaisiin, jotka kiivettiin ylös äärimmäisen ylidramaattisesti. Muutama sunnuntaikävelijä siinä hiukan huolestuneina vilkuilivat meitä kun tallustivat meidän ohitsemme.

Portaitten jälkeen löysimme itsemme taas Haukkajärven rannalta (vesipiste oli vieläkin poissa käytössä, ne perkeleet), josta jatkoimme edellisen päivän reittiä Mustalammen kalliolle viettämään luonastaukoa. Täällä söimme kuninkaallisen sunnuntaipäivällisen. Kävimme nimittäin läpi kenttäruokiamme, ja havaitsimme niitä olevan hiukan yli seuraavan päivän tarpeen, joten söimme kaiken ylimääräisen. Itse söin varsin mielenkiintoisen kuuloisen “Vegetarian chili” ruuan, jonka avasin hiukan jännittyneenä. Kun kurkkasin pussin sisälle, en välittömästi tunnistanut mitään ainesosaa siitä. Pienen näytteen esillekaivaminen ei muuttanut tilannetta, joten varmistettuani, ettei se liiku omin voimin, pistin sen suuhuni. Ansaitsin varmaankin tästä seuranneen suuren pettymyksen, sillä papujahan ne olivat.
Viimeistelimme juhla-ateriamme “Chocolate pudding in Chocolate saucella” (joka on muuten kuninkaitten ruokaa), pistimme riippumaton käyttökuntoon ja vietimme hetken mietiskellen ja leväten auringonpaisteessa. Saimme onneksi kuivatettua makuupussejamme aika huolella tällä tauolla, sillä sunnuntai-maanantai väliselle yölle oli luvattu pakkasta.

Kodittomien silta

Tarkoituksemme oli alunperin jatkaa Nuuksiosta kollegamme Johannan luokse 100 km pullakahville, mutta tuo kevytkenkäinen ja petollinen nainen olikin lähtenyt jonkun poliisin kanssa treffeille. Saimme myöhemmin tietää, että mies ei ollutkaan saapunut treffeille, joten karma ilmeisesti onkin olemassa. Hetken riehuttiin sitten Johannan pihalla ja hakattiin hänen oveaan ennenkun jatkettiin Siikajärven eteläkärjen ympäri kohti Nuuksion ulkoilumajaa.
Miellyttävien peltomaisemien halki kulkeminen ei kovin perseestä ollut asfalttipinnasta huolimatta ja löysimme jopa todella hienon sillan, jonka alle menin leikkimään koditonta. Hetken leikittyäni jatkoimme matkaa ja saavuimme lopulta edellämainitulle ulkoilumajalle.

Nuuksion ulkoilumaja on todella huono. Siellä ei ollut minkäänlaista vesipistettä, ja roskikset olivat lukossa. Tunsimme olomme todella sorretuiksi ja masennuimme. Päätimme tehdä lämmintä ruokaa ennen pimeää, jotta jaksaisimme marssia viimeisen pätkän ennen päivän leirin tekemistä. Meinasin kylläkin sytyttää puupenkin tuleen sijoittamalla kenttäkeittimeni taktisesti sen päälle (tässä vaiheessa ei pää raksuttanut ihan täysillä kierroksilla), mutta se oli aivan oikein tuolle hävyttömälle ulkoilumajalle. Kuivattelimme viimeisetkin kosteudet pois makuupusseistamme iltapäivän auringonpaisteessa, joimme lämmintä kaakaota ja söimme hiukan ennen matkan jatkamista. Akseli, kun ei virheistään tahtonut oppia, söi jälleen TILM:n (Tuna In Light Mayo, katso “http://www.arrse.co.uk/wiki/Tuna_Mayo”) miltei välittömin seurauksin.

Pienen arpomisen jälkeen päätimme ottaa illan tavoitteeksi Sorlammen Pirttimäen ulkoilualueella. Lähdimme liikkeelle, mutta miltei välittömästi Akseli alkoi tuntea olonsa hiukan epänormaaliksi. TILM teki taas taikojaan, ja pian hän alkoi röyhtäilemään säännöllisesti, mikä aiheutti minulle aluksi hilpeyttä, mutta jatkuttuaan puolisen tuntia alkoi käydä hiukan huolestuttavaksi. Yhtään liioittelematta Akseli röyhtäisi keskimäärin joka kolmas sekunti. Ymmärrämme, ettei tämä välttämättä oikein aukea ihmiselle, joka ei ollut tätä kokemassa, mutta se oli todella eeppistä. Aluksi luulin, että Akseli röyhtäili tahallaan, mutta kävi ilmi, ettei edes osaa tehdä niin. Kaiken kaikkiaan tapahtuma oli todella kummallinen, ja meinasi ihan oikeasti muodostua huolenaiheeksi meille.
Marssimme pimeän metsän halki Akselin röyhtäilyn tahdittamana ja pääsimme testaamaan Haixin äärirajat; marssimme nimittäin suon halki. Jouduimme jopa kahlaamaan hiukan matkan varrella, mutta jalat eivät kastuneet kummallakaan meillä ollenkaan. Suhtauduin tähän epäuskolla omien, noin kolme kuukautta vanhojen, Haixien kohdalla, mutta Akselin kengät ovat olleet jo reippaasti toista vuotta käytössä myös sotilastehtävissä, eivätkä nekään vuotaneet ollenkaan. Arvostus Haixeja kohtaan nousi merkittävästi tämän reissun aikana.

Arne ja vieteriankka.

Lopulta löysimme perille illan majoituspaikalle ja menimme ilman sen kummempia säätöjä nukkumaan, sillä olimme päivän marssin jälkeen aika poikki. Varasimme kuitenkin kunnon vaatekerrokset makuupussinkin sisälle, sillä jo illalla ilma tuntui melko purevalta. Jalona ja anteliaana ihmisenä annoin jopa Akselille omat Soldier 95 -housuni pyjamahousuiksi.

Päivä 4, viimeinen
Yö osoittautui odotettua kylmemmäksi. Jouduimme välillä nousemaan riippumatoistamme jumppaamaan yöllä, jolloin pysyimme taas lämpimänä parinkymmenen minuutin ajan. Tätä sykliä jatkoimme, kunnes aamuaurinko alkoi lämmittää hiukan keliä ja sulatti huurteen makuupusseistamme. Tällä kertaa minä nousin hetken ennen Akselia ja laitoin huomaavaisesti aamupalavedet kiehumaan valmiiksi.
Rakensimme kunnon roihun, jotta saisimme kankeisiin (mutta mahtaviin) lihaksiimme vähän vetreyttä takaisin. Jouduimme silti jumppaamaan hiukan vielä, sillä takanamme oli jo muutama kilometri ja kyllä ne alkoivat tuntua vähitellen. Koska olimme marssineet tunnollisesti edeltävinä päivinä, meillä oli enää vajaa kymmenen kilometria marssittavana viimeiselle päivälle. Tämähän sopi hyvin, sillä emme halunneet enää toista eeppistä röyhtäilykohtausta, saati sitten mitään muutakaan kummallista vaivaa osaksemme.

Tiemme vei takaisin ensimmäisen yön majoituspaikalle Pirttimäkeen, josta Samun oli meidät määrä hakea pois. Aurinko paistoi tässä vaiheessa jälleen onnellisesti, ja hellyimme keväisessä tunnelmassa leikkimään sillä samaisella leikkikentällä, jonka viereen oltiin pari päivää sitten majoituttu. Paikalla ollut lapsiperhe piti tosin hiukan turvaetäisyyttä meihin, mikä kylläkin oli ihan ymmärrettävää hiukan villin ulkonäömme ja lievän metsähulluuden johdosta.
Lopulta Samu ilmaantui, otimme TJ 0 -kuvat ja nousimme ajoneuvoon. Ensimmäinen kenttätestireissu oli sitten loppu, ja minä ja Akseli palattiin kotiimme huoltamaan itseämme ja nauttimaan työtovereittemme arvostuksesta ja asiakkaidemme ihailusta.
Seuraavaa reissua odotellessa!

– Arne Eriksen

Reissun kuvat

Kommentit