Operation Red Herring 11.-14.7.2011

Kirjoittanut Turo ja Arne

Käy lukemassa tähän kenttätestausartikkeliin liittyvät tuotearviot erillisestä artikkelista.

Sisältö

  • PÄIVÄ 1 – Maanantai 11.7. – Yog-Sothoth Rising
  • PÄIVÄ 2 -Tiistai 12.7. – The Haunters of the Dark
  • PÄIVÄ 3 – Monolith of Dagon
  • PÄIVÄ 4 – The Shadow Over Hangö Möön
  • Kuvagalleria

Varustelekan kenttätestit ovat tähän mennessä olleet hyvinkin marssimispainotteisia. Merestä siinneenä yksilönä ajattelin asian kaipaavan monimuotoisuutta. Siispä pieni aivomyrskyily Arnen kanssa synnytti ajatuksen melomispainotteisesta retkestä saaristoon. Suunnitteluvaiheessa retki tunnettiin nimellä ”Operation Red Herring”. Matkan kaksi päätavoitetta olivat alusta lähtien 1) pysyä kokoajan märkänä ja 2) nukkua huonosti. Yksityiskohtaisempia tavoitteita olivat mm. saada kokemuksia eri varusteiden toimivuudesta märkänä, kuivumisnopeuksista, kastumisherkkyyksistä sekä tietysti soveltuvuudesta kajakointiin ja meriympäristöön yleensä. Merellisestä ympäristöstä huolimatta etäisyydet tässä artikkelissa on ilmoitettu käytännön syistä metreinä.

Toiminta-alueeksi valittiin Hangon pohjoinen saaristo ja kulkuvälineeksi vanha, vihreä puolentoista hengen kanootti. Kuitenkin saavuttuani operaation päämajaan, päädyimme ORH:n huoltopäällikön, Kapteeni Nordlundin, kanssa siihen lopputulokseen, että operaation onnistumisen kannalta on välttämätöntä saada kulkuväline, joka kestää kahden miehen sekä heidän tavaroidensa painon ja pysyy pinnalla. Siispä koodinimi “Petra Lindstedtin” yksityisvarastoa hyödyntäen saimme lainaksi kaksi hyvinkin siviili-väristä merikajakkia, jotka soveltuivat tarkoitukseemme enemmän kuin hyvin.

Arne saapui päämajaan operaatiota edeltävänä iltana noin ORH-8 (2230). Reittisuunnitelmat ja muut valmistelut oli tehty hyvissä ajoin, joten illan toimet koostuivat lähinnä karttatiedustelusta, kajakkien koeajosta ja nestetankkauksesta. Karttatiedustelussa apuna toiminut Kapteeni Nordlund osoitti kartalta muutamia kohteita, jotka aiheuttivat pieniä viimehetken muutoksia ORH:n luonteessa. Reitti oli alunperin suunniteltu kiikkerälle kanootille, joten virtaviivaisten kajakkien käyttöönotto varmisti viimeistään koeajon jälkeen käyettäväksi reitiksi pisimmän suunnitellun. Levolle päästiin vetäytymään noin 0030.

PÄIVÄ 1 – Maanantai 11.7. – Yog-Sothoth Rising

ORH:n aamu valkeni 0630. Aamun aikataulu ei ollut erityisen tiukka, joten söimme aamupalan kaikessa rauhassa, sivistyneesti pöydän ääressä. Aamiaisen jälkeen seurasi tavaroiden inventointi ja pakkaus Mil-Tecin vedenpitäviin kuljetuspusseihin. Vesivarastot täydennettiin ja brittiläisestä naamiovärisetistä saatiin meikit naamaan. Tässä vaiheessa emme osanneet arvata kuinka huonosti suurin vesiastioistamme, viisilitrainen vesitonkka, soveltui kajakkikäyttöön. Vedenpitävät kuljetussäkit, merikorttisarja, Arnen ruoka-assault pack, minun bulgarialainen ruoka-veshmeshok-kärsimysreppuni sekä ystävämme, retken virallinen maskotti Cthulhu, pakattiin kajakkeihin, jotka sitten laskettiin vesille kellon ollessa 0855. Lähtövarustuksena meillä molemmilla oli Soldier 95 maastohousut, joista omani oli käsitelty edellisenä päivänä revivexillä. Jalassa minulla oli SA hellesukkien päällä US Hot Weather Bootsit ja Arnella Teseman liikuntasukat sekä kenkinä Mil-Tecin mustat viidakkomaiharit. Paitavalintani oli Hollantilainen 95% puuvillainen T-paita Arnen sonnustautuessa modattuun firman mainospaitaan. Päässämme meillä oli tyylikkäästi baretit, Arnella BW jägergrün, ja itselläni Hollantilainen OD.

Matkanteko alkoi ongelmitta. Kulkusuuntamme oli rannikkoa myötäillen kohti itää. Ensimmäinen tauko pidettiin noin vartin melomisen jälkeen. Tauko koostui merimetsojen tuhoamalle luodolle kuseksimisesta ja varusteiden säätämisestä. Luodolta jatkoimme Silversandin rannan tuntumaan ihmettelemään turisteja, jotka taisivat lopulta olla enemmän ihmeissään. Matka eteni sujuvasti ja pian rantauduimmekin ensimmäiseen välitavoitteeseen, piskuiselle Bylön-saarelle isoveljensä Byön länsipuolella. Nopean reittitarkastelun ja tuhoutumisherkkien tavaroiden vedenpitävän pussituksen jälkeen uimme kajakit hinauksessa Kyläsaaren puolelle asumattomaan niemennokkaan, jossa vietimme retken ensimmäisen supertauon, joka koostui vaatteiden kuivattamisesta, syömisestä ja uimisesta. Tässä vaiheessa urheasti roiskevettä hylkineet revivexatut soldier 95-housuni luonnollisesti antoivat periksi. Ruoansulattelu-uinnin yhteydessä Arne oli veteen sukeltaessaan niin innoissaan, että meinasi veteen hyppäämisen yhteydessä hukata alushousunsa. Itse pidin myös 23-asteisessa vedessä polskuttelusta, mutta oppimiskykyisenä kaverina en pelännyt boksereideni joutuvan hauenruoaksi vatsa-edellä-lähestymistapani johdosta.

Arne: ”Kuten Turo kertoo, oli tämä kenttätesti hänen ideoima, vanha merikarhu kun on. Vaikka itse olen perinteisesti ollut taipuvainen tyytymään apostolinkyytiin omaisuus selässä, niin olen kuitenkin juuriltani Pohjois-Norjalainen saaristolainen, joten kajakkikonsepti vetosi minuun jollakin alkukantaisella tavalla hyvin paljon. En voinut ketterää, matalakölistä kajakkia meloessani olla salaa kuvittelematta soutavani Seineä ylös Frankkeja terrorisoimaan, kuten esi-isäni ennen minua. Yritin kuitenkin parhaani mukaan olla ajattelematta kajakkiemme sympaattisen sinistä väritystä näitä mielikuvia pyöritellessäni.

Ensimmäisen päivän alku oli melkein kiusallisen idyllistä, ja kuten kenttätesteissä on usein ollut tapana, jouduin pysähtymään miettimään oliko tästä nyt aivan reilua nostaa palkkaa. Voisi kuvitella, että olisin tässä retkien myötä vähitellen oppinut, että vertauskuvallinen kakka aina osuu vertauskuvalliseen potkuriin jossakin vaiheessa kenttätestiä, oli alku sitten kuinka mukava tahansa. Noh, enpä ilmeisesti ole.

Yritimme saada vähän kurjuutta aikaseksi, ja samalla polkea käyntiin retken ”koko ajan märkänä” -teema oikein kunnolla, suorittamalla Turon yllä mainitsema Bylön-Byön ylitys. Tämä hieman kyllä kärsi pilvettömästä taivaasta ja 23 ºC vedestä, mutta yritys oli silti kova. Myönnettäköön, että homma olisi ollut hiukan uskottavampaa, jos meillä olisi kasvomaalien ja vihreiden barettien lisäksi ollut hieman vähemmän huomio-väriset kajakit, mutta minkäs teet.”

Seuraava etappi oli Bengtsår Prästön, jossa oli tarkoitus taas heittää vettä. Reitin varrella ei Arnen kajakistakusemiskokeilun lisäksi tapahtunut juuri mitään erikoista (Mikä muuten onnistui ihan hyvin, mutta saa olla aika tyyni meri ja hyvä tasapaino. -Arne). Reitti kulki Bengtsårin eteläpuolelta itärantaa pitkin suoraan Bengtsår Prästön kaakkoisrannalle, johon jalkauduimme, virtsasimme ja söimme muutaman kuivatun hedelmän, ei kuitenkaan yhtään papaijaa (Tämä on kenttätestaajien parissa tärkeä pointti. -Arne). Pieni viivästys lähtemiseen tuli, kun Arne löysi auringon kyllästämän, kuuman kallion, johon kävimme hetkeksi kuivattamaan Bylön-Byön-uimareissusta vielä kosteita vaatteita. Matka jatkui pohjoiseen Hummeldalin ja Hemdalin läntistä rantaa pitkin.

Seuraava tavoitteemme oli ylittää Bromarvintie kapeimmalta kohdaltaan läheltä Modervikintietä. Pitkää puuduttavaa suoraa meloessamme kiinnitimme huomiota etelän suunnalta nouseviin, äärimmäisen synkkiin pilviin. Tämän pilvimuodostelman, jonka nimesimme välittömästi Yog-Sothothiksi, reunaa tuntui seuraavan myös kaiken näkyvyyden raja. Rantaan oli vielä matkaa pari kilometriä, ja pilvilautta saavutti meitä vääjäämättömästi. Noin 500 metriä ennen rantaa se sai meidät kiinni. En muista milloin olen viimeksi nähnyt moisen sateen. Myöhemmin saimme kuulla, että samainen sade oli noin 15 minuutissa tuottanut sademittariin 30 mm vettä. Primääritavoitteen ylläpito oli helppoa. Näkyvyys oli todella heikko ja lisäksi Arne sai sadepsykoosikohtauksen ja hyppäsi kajakista Schwarzeneggermaisesti nauraen jatkaakseen viimeiset kymmenet metrit uiden. Rantauduimme lopulta ja pienen tiedustelun jälkeen löysimme reitin, jota pitkin saatoimme kantaa kajakkimme tavaroineen yli, eli suorittaa maastonylityksen. Meloimme keskelle Mådervikeniä, söimme muutamat makkarat ja fistpumppailimme kaatosateen hienoudelle. Cthulhu oli myös tosi märkä.

Arne: ”Nyt taitaa olla aika valottaa hieman kenttätestaajien, ja ennen kaikkea minun, papaija-fiksaatiota, niin lukijoille kuin Varustelekan työntekijöille. Asiahan on niin, että kun kenttätestaaja lomailee, hän on yleensä Norjassa vuorilla. Tunnettu tosiasia on myös se, että yleinen huumorintaju, tai lähinnä sen laatu sekä itsekritiikki, ovat ensimmäiset asiat, jotka häviävät maastossa. Näinpä meillä Norjassa kehittyi sellainen tapa, että aina kun eräs retkiseuralaisemme kaivoi esille kuivatut papaijansa, kaikkien piti sanoa sellaisella Gremlins-henkisellä äänellä ”Oooooo, papayaaah!” Tästä lähtien siitä on tullut yleinen huudahdus, jota voidaan käyttää ilmaisemaan muun muassa hyväksyntää, innostusta, oivaltamista, kipua tai todella, todella pahaa krapulaa. Että näin.

Sama huumorin degeneraatio (ja mahdollisesti jonkin tasoinen hulluus) johti meidän tutkimaan kaikkia retken varrella sattuneita tapahtumia Lovecraft-näkökulmasta; tästä kumpuaa kaikki viittaukset uponneisiin kaupunkeihin, muinaisiin jumaliin ja hyvin suloinen, noin 10 cm korkea Cthulhu-pehmolelumme, joka toimi lohikäärmeen puutteessa kajakkimme keulahahmona. Jos nämä asiat ovat sinulle vieraita, ota äkkiä Necronomicon käteesi ja sivistä itsesi.

Yog-Sothothiksi ristityn myrskyrintaman pakeneminen oli kyllä yksi ensimmäisen päivän kohokohtia. Tunnelma oli harvinaislaatuinen pimeyden jahdatessa meitä, enkä lopulta pystynyt hillitsemään itseäni, kun sade vihdoin saavutti meidät. Turon mainitsema sadepsykoosi oli juuri sitä: aloin huutonauramaan hillittömästi, meloin kuin riivattu ja lopulta päätin jättää kajakkini ja hyppäsin reppu selässä ja vaatteet päällä mereen. Aika yhdentekevää tässä vaiheessa oli se oliko meressä vai ei; vettä oli kuitenkin yhtä paljon kajakin yllä kuin alla. Väärinarvioin kylläkin hieman etäisyyden rantaan, joten jäin räpiköimään noin sadan metrin päähän rannasta, eikä uimanopeus valitsemassani varustuksessa ollut mikään huima. Hauskaa oli kyllä silti.”

Hetken verran pohjoiseen melottuamme pääsimme pois Mådervikeniltä ja käännyimme kohti länttä. Jatkoimme matkaa Knopkägran pohjoisrantaa pitkin seuraavana tavoitteena Lilla Bergö jossa ruokailun ja epätoivoisen kamojen kuivatteluyrityksen lisäksi suoritettiin hieman palovammojen rasvailua. Tauko oli lyhyehkö ja tapahtumaköyhä, ja kohta matka jatkuikin kohti Niksaaren eteläpuolella kulkevaa siltaa. Tämä meriosuus oli itselleni kohtalaisen inhottava, koska olin päättänyt kokeilla Hollantilaisen DPM-kuvioidun sadeviitan kelpoisuutta melontaan. Helposti on pääteltävissä, että soveltuvuus ei ollut paras mahdollinen, sillä jokainen pieni maininki hyppäsi sisään napitetusta hihantapaisesta. Lopputuloksena oli läpimärät housut ja kohtalaisen kostea jalkotila. Sillan alla ihmettelimme karttaa, minigolf-rataa ja pitelimme turhaan hieman sadetta.

Päivän päätepysäkki oli Ramsön ja Grytholmenin välissä nököttävä Glosholmen, jolloin olimme jättäneet taaksemme 50-60 kilometriä aamun lähdöstä. Kello näytti hieman vajaa keskiyön, eikä sade näyttänyt loppumisen merkkejä. Ennakkotietojen mukaan sade tulisi loppumaan lähituntien aikana, joten laitoimme märät (kaikki) varusteemme puiden alle roikkumaan, kuivempaa ilmaa odottamaan. Vuorokauden vaihtumiseen kuului myös olennaisena osana Cthulhunvaihtorituaali. Rituaalin ja kaikenlaisten säätöjen jälkeen riippumatoista koostuva leiri pystytettiin nopeasti ja hieman ennen yhtä kuvittelimme käyvämme nukkumaan. Cthulhu vartioi kanootteja.

Turon yö:

Ennustuksista poiketen sade ei osoittanut loppumisen merkkejä. Laavuksi virittämäni hollantilainen sadeviitta toimi hienosti niiltä osin, joilta se minut peitti. Toisin sanoen makuupussini keskiosa oli kuiva molempien päiden ollessa läpimärkiä. Kaikkihan tietävät, että jalkojen ja pään kuivuus on kenttämukavuuden kannalta melko merkityksetöntä. Siispä tuijottelin koko yön tuota kiehtovaa DPM-kuviota välillä lyhyiksi pätkiksi nukahtaen. Useimmat näistä pätkistä päättyivät voimistuvaan ropinan ääneen tai kosteuden tunteeseen. Ensimmäinen näkemäni DPM-kuviosta poikkeava asia oli jännittävä, jäkäläisen kallion värinen, suuri toukka, joka puhui minulle. ”H-h-h-hu-o-o-oo-mm-m-me-e-ee-n-tt-t-a” – se sanoi. ”Nukuttiin vähän pommiin”.

Arnen yö:

Vittu mitä paskaa. Turon mainitsema jäkäläisen kallion värinen toukka olin siis minä, sillä nukuin itse norjalaisessa superselviytymispussissa, jossa on tosi psykedelinen ja tehokas maastokuvio. Tämän lisäksi pussi on sisältä alumiinipäällystetty, kevyesti vuorattu ja vedenpitävä. En kuitenkaan tajunnut, että vetoketju ei niinkään pitänyt vettä (duh!), joten heräsin toistuvasti siihen, että pussin sisäpuolella valui pieniä puroja ympäriinsä, jotka olivat hämmästyttävän epämukavia ja tarpeettoman tuntuisia. Lopulta päätin ulostautua riippumatostani ja menin sykkyrälle parin kuusen väliin nukkumaan. Se auttoi vähän, ja lopulta sain nukuttua noin puolitoista tuntia. Primääritavoite kaksi saavutettu. Ja itse asiassa ykkönen myös, hyvin vahvasti.

PÄIVÄ 2 -Tiistai 12.7. – The Haunters of the Dark

Kehnosti nukutun yön jälkeinen aamu oli inhottava. Kello oli noin 0700 ja kaikki vaatteet olivat luonnollisesti edelleen märkiä. Aamupalan lämmittely kenttäkeittimellä paransi moraalia jonkin verran, vaikka suurin osa puurostani päätyi sammakoille huonosti valitun alustan takia. Suuri yllätys tässä kohtaa aamua oli se, että vaikka Bulgarialainen ruoka-veshmeshokkini oli lojunut epäsuorasti sateessa koko yön, oli sen yksittäispakattu sisältö kuivaa. Kyseinen laukunkuvatus osoittautui siis vettähylkiväksi. Elämä alkoi muutenkin hiljalleen hymyillä. Märkinä, kylminä ja inhottavina päälle puetut vaatteet alkoivat tuntua vähemmän ikäviltä, kuumaverisiä kun olemme.

Arne: ”Vittu mitä paskaa.

Tai no joo, aamulla harmitti, mutta kyllä elämä vähitellen parani, kun sai kahvia ja puuroa hiukan keitettyä. Koko yön olin myös kironnut sitä, etten tajunnut ottaa pitkiä kalsareita mukaan. Siksi hiukan nauratti aamulla, kun tajusin, että minullahan oli kuin olikin Acliman WoolNet kalsarit vedenpitävässä kantopussissa. Olin vaan jotenkin onnistunut unohtamaan asian kokonaan.

Salaa oli kyllä myös aika hienoa, kun yö oli niin poikkeuksellisen kurja. Luonne kasvoi kyllä pikkusen.”

Lähdimme liikkeelle 0800 suuntana etelä. Matkaa oli taitettu muutamia satoja metrejä, kun pysähdyimme Storängsvikeniin meikkaamaan. Vaikka Brittiläinen naamioväri olikin häkellyttävän hyvin kestänyt uimisen, vesisateen ja naaman hankailun, ”nukkumista” se ei kestänyt. Lyhyen meikkisession jälkeen reitti kaartui lounaaseen. Läntisessä horisontissa näkyi ensimmäinen pilkahdus sinistä taivasta (Morale +10. -Arne). Mitä pidemmälle kuljimme etelään Padva-niemen länsirantaa, sitä enemmän taivaankantta tuli lännestäpäin näkyviin. Sade oli lakannut ja pilvet siirtyneet auringon tieltä, kun saavuimme Padvaön luoteiskallioille.

Padvaön kalliot ja viihtyisä metsä olivat vielä osin sadeveden peitossa, mutta onnistuimme virittämään märät vaatteet ja majoitusvälineet kuivumaan rannan tuntumaan. Lisäksi löysimme lähistöltä riittävästi kuivia risuja ja pientä puuta, jotta saimme rakennettua pienen nuotion kallionkoloon. Siltä istumalta menikin kaksi pakettia makkaraa, eikä edellisyön kauhuista ollut enää hajuakaan, paitsi märissä vaatteissa. Varusteiden kuivumista odotellessa vaeltelimme hieman saaren länsirantaa pitkin. Pienellä kahlailulla löysimmekin hauskan hiekkapohjaisen rantavesikaistaleen. Jostain syystä vesi ei liiemmin houkutellut, joten homma jäi lähinnä kevyeen kahlailuun ja lyhyisiin kastautumisiin. Paikalta pois ajamamme jättiläishauki ei vaikuttanut asiaan.

Tallustelun ja kahlailun jälkeen tuli aika alkaa pakkailla kamoja lähtövalmiiksi. Siinä pakkaillessame huomasimme tuulen yltyneen melkoiseksi. Se puhalsi hyvinkin suoraan lännestä, eikä seuraavan taipaleen aikana suojaa länsituulelta ollut juurikaan tarjolla. Tästä huolimatta lähdimme matkaan. Edellisiltana kastunut hollantilainen paita ei ollut muuten tähän mennessä kuivunut yhtään. Matka suuntautui kaakkoon. Kaltaisillemme kokemattomille melaveikoille laitamyötäinen aallokko tuotti alkuun hieman vaikeuksia, ja jatkuvasti syliin tulevat, puolitoistametriset mainingit olivat tarpeettoman tuntuisia. Kun vihdoin Arnen kajakki hörppäsi kunnolla vettä ja meinasi Arneineen mennä ympäri, päätimme tehdä pakkolaskun läheiselle hiekkarannalle, olkoon se kuinka yksityinen tahansa. Aaltojen voima tuntui hanurissa, kun rannanlähestymiseni muuttui täysin hallitsemattomaksi surffaukseksi ja vain vaivoin sain väistettyä aallonmurtajan pienet, graniittiset kallonmurtajat. Arnen rantautuminen sujui tyylikkäämmin, mutta hänen kajakkinsa olikin niin täynnä vettä, että Gammel-Erik* luuli koko paketin olevan osa aaltoja. Kyseisen mökin omistaja ilmestyi melko nopeasti ihmettelemään meitä, mutta fiksuna kaverina ymmärsi tilanteen, vaikka selityksiä jakelikin aika raskaassa iltameikissä oleva barettipäinen äijä.

*Norjalaisen kansanuskomuksen vanha äijä, joka istuu merenpohjassa nauramassa partaansa ja odottamassa hukkuneita merimiehiä pöytäänsä.

Arne: ”Hohhoijaa, olipa muuten melkoista hommaa. Padvaön tauko oli kyllä uskomatonta mannaa taivaasta, sillä napakka länsituuli ja auringonpaiste kuivatti meidät ennätysvauhdilla, Turon t-paita poislukien. Makkarakin maistui, ja aiemmin mainittu Operation Red Herringin huoltopäällikkö vaimoineen olivat pakanneet meille mukaan Hangon sinappia, joka oli painonsa arvoista kullassa tässä vaiheessa.

Kun olimme lähdössä hurmaavalta taukosaareltamme, olimme tosiaan saaneet kaikki tavaramme kuivattua (paitsi hollantilainen t-paita). Siksipä minua naurattikin kovasti, kun Turo onki makuupussiaan alas puusta, jossa se oli kuivumassa, ja pudotti sen suoraan lätäkköön. Höhö.

Merenkäynnistä sen verran, että näin jälkeenpäin mietittynä oli hiukan hölmöä lähteä 10 m/s sivutuuleen, 1,5 – 2 metriseen aallokkoon ilman aukkopeitteitä. Tämän lisäksi kummallakaan meistä ei ollut ollenkaan kajakkikokemusta, paitsi nyt edeltävän päivän taival. Muutaman kerran hörpättyään vettä kunnolla kajakkini alkoi tosiaan olla melko hutera, eikä ollut paljosta kiinni ettei kajakkini kipannut. Puhutaan millimetreistä ennemmin kuin senttimetreistä.

Turo muuten unohti tuossa mainita yhden päivän kohokohdista; näimme nimittäin Padva-niemen rantakalliolla peuran, joka jäi uteliaan oloisesti tuijottelemaan meitä kun lipuimme ohi. Oli erikoista nähdä peuraeläin läheltä ilman, että se meinasi lähteä karkuun. Ilmeisesti peuroilla ei ole hirveästi luonnollisia vihollisia, jotka ovat kirkkaan sinisiä ja uivat.”

Vaikka ranta olikin mukava ja saimme maanomistajalta luvan oleskella niin kauan kuin tarve vaati, emme halunneet kuluttaa hienoa hiekkarantaa yhtään ylimääräistä. Kun äyskäröinnit oli hoidettu ja motivaatiosuklaat mussutettu, oli aika vihdoin pukea päälle kirkuvanpunaiset aukkopeitteet ja syöksyä aaltoihin. Väkivaltaisen rannastairtautumisen jälkeen otimme hetken aikaa tuntumaa vasta-aallokkoon, eikä aikaakaan, kun aukkopeitteen luoman turvallisuudentunteen turvin ratsastimme aalloilla kuin surffarit konsanaan. Koska suklaa ei vienyt nälkää, pysähdyimme Västerskäriin syömään evästä ja yrittämään vaateiden kuivatusta.

Perustaukoilun jälkeen suuntasimme Storholmenin lounaispuolen pikkuluotoja kohti. Lähistölle päästyämme Arne havaitsi kajakinsa ohjattavuuden kadonneen. Tämä johtui perätilassa olleesta vesitonkasta, jonka takia osasto ei mennyt kunnolla kiinni ja oli nyt täyttynyt vedellä. Arnen ahteri oli käytännössä koko ajan veden alla. Tiukka vasemmalta melominen pelasti Arnen lähikontaktilta Klobbarnan pystysuorien kallioiden kanssa. Pääsimme kahden pikkuluodon väliin suojaan, jossa Arne pääsi tyhjentämään kajakkinsa ja rakkonsa. Tyhjentämisen yhteydessä huomasimme myös, että syyllinen vesitonkka oli syyllisyytensä lisäksi myös tyhjä. Tämä tarkoitti sitä, että meillä oli käytännössä reilu litra vettä jäljellä. Juuri sopivasti aamupalan tarpeisiin, ei kuitekaan juotavaksi asti. Vetisen merikortin selailu osoitti meidän olevan vajaan parin kilometrin päässä päivän päätavoitteesta, Gunnholmenista. Heikkenevien aaltojen säestyksellä taitoimme loppumatkan ilman sen kummempia kommelluksia. Gunnholmeniin saapuessamme oli päivän aikana matkaa karttunut noin 30 kilometriä.

Arne: ”Muistisääntö nro 1: kun olet kajakilla liikkeellä, pidä kovassa aallokossa kaikki luukut kiinni ja käytä aukkopeitettä. Kun pääsimme evästauomme jälkeen surffailemaan altoja pitkin itään (mikä oli muuten todella hauskaa), aallot pyyhkivät iloisesti kajakkini perän yli. Turo tuossa valottikin hieman miksi tämä oli huono asia, ja pian huomasin kanoottini ohjattavuuden kadonneen miltei kokonaan. Onnelisen autuaasti melominen onnistui, kunnes yritin kääntyä muualle kuin suoraan myötätuuleen. Sen jälkeen asiat muuttuivatkin monimutkaisemmiksi, eikä edessä häämöttävä kalliorysä oikein mieltä kohottanut. Tai no vähäsen, sellaisella perverssillä tavalla.”

Gunnholmenissa rantauduttuamme väsäsin välittömästi Paracordista pyykkinarun ja laitoin kaikki märät varusteeni kuivumaan. Hetken aikaa saarta tutkiskeltuamme päätimme sen soveltuvan tukikohdaksi ja aloimme valmistautumaan lähisaarten tiedusteluun meloen. Valmisteluihin kuului tällä kertaa myös elimistöntyhjennysoperaatio. Mukana ollut paskapaperi oli kuitenkin vettynyt muodottomaksi paperimassaksi, eikä sammal houkutellut. No. Tässä vaiheessa oli selvää, että hollantilainen T-paita ei aikonut kuivua tämän reissun aikana, eikä siten oikein soveltunut saaristo-olosuhteisiin. Muutama nopea viilto Seal Pupilla ja käytössä oli nippu 95% puuvillaisia paskapaperin paloja. Ja täytyy sanoa, että kaikenmaailman lammas- ja vako-vaatii-sitä-superpaperit jäävät mukavuudessa kirkkaasti kakkoseksi (hehe) hollantilaiselle T-paidalle. Lisäksi ylipitkä paita näytti huomattavasti uskottavammalta ilman hihoja ja 20 cm lyhyemmällä helmalla. Kuivaksi se ei siltikään tullut missään vaiheessa retkeä.

Lähtövalmistelut oli tehty, joten lähdimme matkaan jättäen suurimman osan tavarasta tukikohtaan, joko naamioverkkojen alle, tai pyykkinarulle. Reitti kulki ensin Gunnholmenin ja Stackörarnan välisestä kapeasta salmesta itään kaartaen. Ohitimme merimetsojen tuhopartion valloittaman ja jo osittain tuhoaman Algrundenin. Seikkailimme kohtalaisessa tuulensuojassa pikkuluotojen läpi kohti Stora Käringholmenia. Kyseisen saaren kupeesta löytyi taulu, joka kertoi sodanaikaisista uroteoista kyseisellä alueella. Plakaatin luettuamme jatkoimme matkaa huippuidyllisen, Stora ja Lilla Käringholmenin välisen salmen läpi. Lilla Käringholmenlainen mäyräkoira kertoi meille, että olimme vaarallisilla vesillä. Haukkui vielä perään, että ei kannata tulla takaisin. Puikahdimme ulos saarten välistä ja käänsimme nokat kohti reissun toista Prästötä. Rantauduimme länsirannalla olevaan niemeen, joka näin jälkeenpäin tarkasteltuna näyttäisi olevan saari, ja kävimme kusella. Vettä kyseisen saaren ja varsinaisen Prästön välillä oli ehkä 10 cm, joten päätimme koko roskan kuuluvan samaan pakettiin.

Paluureitti oli huomattavasti vähemmän idyllinen, koska päätimme kiertää Stora Käringholmenin pohjoispuolelta, missä aallot löivät leikkiä. Ilman suurempia ongelmia saavuimme kuitenkin tukikohtaan auringon painuessa mailleen. Ennen yöpuulle menoa oli vielä yksi asia tekemättä; nimittäin koko saariryhmän hieman tarkempi tiedustelu. Pukeuduimme Soldier 95-pukuihin, suoritimme Cthulhunvaihdon ja lähdimme matkaan yön pimeydessä. Saariryhmä oli täynnä mielenkiintoisia kiviröykkiöitä ja ties mitä muuta vanhan näköistä rakennelmaa. Tiedusteluretkemme kuitenkin loppui melko lyhyeen, kun törmäsimme Horsön puolella erään kartanon pihapiiriin ja jouduimme pakittamaan takaisinpäin. Lyhyestä lopusta huolimatta pieni kävelyretki teki hyvää päivän aalloilla keikkumisen jälkeen. Leiri olikin jo valmiiksi pystyssä, joten pääsimme nukkumaan hyvissä ajoin noin 0200.

Turon yö II:

Lihakset olivat ihmeissään melomisesta, joten en meinannut löytää asentoa riippumatostani. Muistan ajatelleeni hyttysverkon virittämistä, mutta hylkäsin ajatuksen, koska ajattelin tuulen pitävän eläimet loitolla huojuvasta kotelostani. Seuraavaksi heräsin painostavaan tunteeseen, kuin massiiviset hyönteislaumat olisivat tungeksineet pääni sisään. Se oli hyttynen. Niitä oli lopulta paljon, mutta onneksi Norjalainen houkutteli niistä suurimman osan itselleen. Heräsin vesisateeseen. Käänsin katseeni pois puiden latvoista. Kasvoton kauhu riippumattoni kynnyksellä puhui minulle surisevalla äänellä: ”Huomenta, nukuttiin vähän pommiin”.

Arnen yö II:

Edellisestä yöstä viisastuneena jätin suosiolla riippumattoni oman onnensa nojaan ja etsin itselleni kotoisan kolon yhden kuusen alta, johon käpristyin selviytymispussissani. Tuota koloa muistelen itse asiassa vieläkin lämmöllä, sillä siinä oli oikein mukava röhnöttää, etenkin edelliseen yöhön verrattuna. Heräsin kylläkin aamuyöstä siihen, että kasvoni oli syöty miltei tunnistamattomiksi erinäisten pörriäisten toimesta. Melkein tuli ikävä edellisen yön sadetta.

Aamulla heräsin Turon tavoin kevyeen sateen ropinaan. Olin niin vahvasti päättänyt, että aamusta tulisi aurinkoinen, etten suostunut aluksi hyväksymään sadetta todelliseksi. Makasin jonkin aikaa paikoillani ja ajattelin unisena ”eihän siellä nyt oikeasti voi sataa, ei hätää.”. Muutaman minuutin kuluttua järki kuitenkin astui peliin, ja singahdin ylös pistämään varusteita sateensuojaan. Onneksi sade oli vain muutaman pisaran pituinen kuuro, jonka jälkeen aurinko alkoi taas paistamaan. On se jännä millaiseen itsepetokseen ihminen pystyy, kun väsyttää riittävästi.

PÄIVÄ 3 – Monolith of Dagon

Heräsimme noin 0800. Aamutoimet pitivät sisällään leppoisan aamupalan valmistuksen rantakalliolla ja päivän meikkivalinnan toteuttamisen. Pieni päänsäryn poikanen kummitteli takaraivossa, mutta arvelin sen korjautuvan vesitankkauksella. Kuten tuli aiemmin mainittua, oli vesivarastomme tyhjillään ja hanuripaperikin harmittavasti lähinnä puuvillaista. Lyhyen pohdinnan jälkeen päädyimme varikkopysähdys-vaihtoehtoon. Etäisyyttä aamureippailulle tulisi valitsemaamme reittiä noin 16 km. Lähdimme siis matkaan kohti lähtöpistettämme tyhjien vesiastioidemme kanssa. Pääsimme Horsön luoteisnurkan tasalle, kun huomasimme länsituulen edelleen nostavan maininkia etelän suunnalla. Eilisestä viisastuneena päätimme pukea aukkopeitteet päälle aikaisessa vaiheessa. Käsi selän takana aukkopeitettä kaivellessani huomasin Pattern 58 kenttäpulloni olevan tiellä ja vieläpä vähän jumissa. Riuhtaisin pulloa vähän reilummin ja samassa huomasinkin esittäväni saimaannorppaa ympärikääntyneen kajakin vieressä. Vesi tuntui lämpimältä, kylmäverinen kun olen. Pelastettuani kartan hukkumiskuolemalta käänsin kajakkini ympäri ja aloin uimaan kohti rantaa. Hinasin kajakin kalliolle, riisuin vaatteet, puristin ne kuiviksi, puin päälle ja matka jatkui. Taskussa ollut kännykkäkin pelasi hienosti, kiitos Mil-Tecin vedenpitävän kaulapussin!

Arne: ”Höhö, jätkä kippas! Aamun melonta lähti jälleen idyllisissä merkeissä liikkeelle meidän meloessa auringonpaisteessa suojaisilla vesillä kohti Hangonkylän satamaa. Siksi ihmettelinkin kovasti, kun yhdessä vaiheessa vilkaisin taakseni, enkä nähnyt kuin tyhjän kajakin keikkumassa aalloilla. Ensin mietin miten ihmeessä Turon kokoinen kaveri mahtui piiloon kajakin jalkatilaan, mutta pian mysteeri ratkesi kun barettipäinen, maalattu naama pärskähti kajakin takaa pintaan.

 

”Miks sä noin teit?” kysyin Turolta.
”Mä en oo itsekään ihan varma.” vastasi norppa.

Onneksi merikortti oli vielä tallella, sillä ilman sitä olisi loppuretki kärsinyt aika pahasti.”

Seuraava taival oli melko tylsä. Taivalsimme Lilla Möön ja Hangö Möön välistä eteläisellä kompassisuunnalla. Pienenä yllätyksenä tuo muuten toimiva ja liukaslaakerinen Suunnon A10-kompassi oli aamun uimaharjoituksessani saanut hieman kosteutta sisäänsä, mikä huursi lasia ikävästi. Kompassin toimintaan kosteus ei tuntunut vaikuttavan mitenkään, ja päivän mittaa kosteus hävisi lasin alta ihan mallikkaasti. Pääsimme siis päämajaan ilman kommelluksia.

Nopean vesi- ja takapuolipaperitäydennyksen jälkeen lähdimme liikkeelle kohti Gunnholmenin tukikohtaa. Kohta liikkeellelähdön jälkeen päätimme pysähtyä Lilla Möön kallioille ruokatauolle. Virkistävän vasemmalta tulevassa kevyessä aallokossa matka taittui kivuttomasti ja kohta kiipesimmekin maihin auringon lähestyessä lakipistettään. Ruokatauko oli siinä mielessä surkea, että Arnella ei ollut ruokaa, eikä minulla tulentekovälineitä mukana. Lämmin ruoka jäi siis haaveeksi ja mupelsimme veshmeshokkini syövereistä löytyviä, ilman tulta syötäväksi kelpaavia mömmöjä. Turhahko tauko päättyi, ja juuri kun olin työntämässä kajakkiani irti rannasta, iski koko kallon kattava, viiltävä pääkipu täysillä päälle. Päänsärky oli sitä luokkaa, etten muista milloin olen edellisen kerran moista kokenut. Se tuntui tavallaan migreenisäryltä, tavallaan hartiapohjaiselta ja toisaalta nestehukalta. Niinpä viimeiset neljä kilometriä olivat tuskaisa sekoitus päänsärkyä, oksetusta sekä kiroilua.

Rantauduimme tukikohta-alueelle Gunnholmenissa. Syöksyin päätäni pidellen lähimmälle kalliolle selälleni ja laitoin jotain pimentävää silmieni päälle. Arne tarjosi suklaata, mutta kurkusta alas ei ollut millään tällä hetkellä mitään asiaa. Joitain minuutteja myöhemmin kivun pahin terävyys oli hävinnyt, ja pystyin nousemaan ylös. Seurasi nestetankkausta, ruokailua muinaisilla kivipaaseilla sekä kahvittelua. Päänsärky tuntui luovuttavan hitaasti, mutta varmasti. Ruokailtuamme etsiydyimme edellisiltana näkemämme saaren itäpuolella sijaitsevan kallion tuntumaan. Paikka vaikutti sopivalta uimahommiin, joten kävimme pulahtamassa. Veden parantavat vaikutukset yhdistettynä lyhyeen kuivatteluun aurinkoisella kalliolla saivat päänsäryn lopullisesti perääntymään aamuiseen, tuskin huomattavaan olomuotoonsa. Olin taas täydessä pelikunnossa.

Keräilimme tavaramme ja pakkasimme kajakit. Lähdimme melomaan pitkin edellisenä iltana tiedusteltua superreittiä kohti Prästötä. Käringholmenien välissä oli edelleen idyllisen näköistä, eikä mäyräkoirakaan vaivautunut enää haukkumaan meitä. Totesimme veden laskeneen aika reilusti, kun salmesta ulostautuminen ei käynyt aivan yhtä vaivattomasti kuin edellisenä iltana. Reittimme kaartui pohjoiseen ja pian ohitimmekin Prästön ja jatkoimme itään. Eräs seuraavista pikkusaarista tarjosi oivalliset puitteet tauolle, joka osoittautuikin oikeaksi supertauoksi. Hieman tulta, ruokaa ja pakollisia ruumiintoimintoja laskevan auringon paisteessa. Ei hullumpaa.

Reitti jatkui kohti Byön ensimmäisen päivän supertaukopaikkaa, jota ihailtuamme jatkoimme saarten välissä puikkelehtien kohti länttä. Tullessamme saarten suojasta huomasimme aallokon hieman laskeneen. Tuulensuunta oli kääntynyt jonkin verran pohjoisemmaksi, mutta maininki tuli edelleen melkolailla suoraan lännestä. Kuu oli lähellä täyttä ja valaisi hienosti lähes pilvettömältä taivaalta. Meloimme luodolta luodolle tavoitteenamme Lilla Möön. Luotojen väliset etäisyydet vaihtelivat kilometrin molemmin puolin ja kahden erillisen kusitauon voimin selvisimme tästäkin merimatkasta ilman suurempia kommelluksia. Cthulhunvaihto suoritettiin onnistuneesti merellä. Tämä olikin tarkkaa puuhaa, ettei kaveri vahingossa putoaisi takaisin R’lyehiin.

Arne: ”Edes-takaisin matka enimmäkseen avoimella merellä meinasi mennä hiukan yksitoikkoiseksi, eikä sinnikäs sivuaallokko tehnyt matkasta hirveästi viihtyisämpää. Itse kuitenkin viihdytin itseäni ihailemalla ohi lipuvia luotoja ja pikkusaaria, jotka olivat välillä hämmästyttävän Välimeri-henkisen näköisiä ja joista yksi nimettiin, kenttätestin mainion huumorintajun perinteitä kunnioittaen, Giorgos Palanpupolokseksi.

Paluumatkan vierailu Lilla Möönissä oli tosiaan harmittavan hedelmätön ruuan puolesta, mutta hienot rantakalliot ja auringonpaiste tekivät tauosta miellyttävän tästä huolimatta. Hyvä niin, sillä loppumatka takaisin tukikohtaan oli kaikkea muuta kuin viihtyisä. Vain Turo itse tietää millaisen henkilökohtaisen Vietnamin hän kävi läpi tuolla pätkällä, mutta sivusta seurattuna homma vaikutti kyllä poikkeuksellisen ikävältä. Kaveri muun muassa huusi enemmän tai vähemmän taukoamatta meloessaan, ja kajakkikin sai oman osansa pahasta mielestä toistuvien raivokkaiden melaniskujen muodossa.

Iltapäivän toimintakyvyn palauttamisen jälkeen illan melontaretki oli onneksi täysi vastakohta aamupäivän koitoksille. Meloimme miltei täysin tyynellä merellä pikkusaarten välistä pujotellen auringon laskiessa, ja Turon mainitsema supertauko oli yksi retken ehdottomia kohokohtia. Ilta-auringon viimeisten säteiden valossa teimme pienen nuotion rantakalliolle ja paistoimme makkaraa samalla, kun ihailimme suojaisaa laguunia, josta taukopaikkamme olimme löytäneet. Tämä oli Suomen saaristomaisemaa parhaimmillaan.

Myös ensimmäisen päivän maisemien jälleennäkeminen yön hämärässä kuunvalossa oli hieno kokemus. Kuunsiltaa pitkin melominen tyynellä merellä yöllä on eri tunnelmallista hommaa. Välillä bongasimme myös mökkien ikkunoista lämpimän hohdon, ja oli helppoa kuvitella ihmisten viettävän elämänsä hienompia hetkiä tuona hiljaisena kesäyönä Hangon saaristossa.”

Lilla Möön otti meidät vastaan ja tarjosi odotetusti hyvän suojan luoteistuulta vastaan. Napostelimme hiukan iltapalaa ja levittelimme vaatteitamme kuivumaan. Lähettelimme muutaman tekstiviestin Sloveniaan (Viime kenttätestistä tuttu Jarno oli siellä siis humalassa. -Arne) ja pystytimme leirin, tai paremminkin ripustin riippumaton. Noin 0215 viimeinen ilta oli kärsitty ja edessä oli viimeinen yö. Riippumatossa kaikki loksahti paikoilleen ja reilut viisi tuntia myöhemmin heräsin todella hyvin levänneenä. Tämän päivän matka oli siinä 30 ja 40 kilometrin välillä.

Turon yö III:

Oli lähes täydellinen.

Arnen yö III:

Kuten Turolla. Lilla Möönin rantakallioiden yläpuolella oli pieni kangasmetsäpläntti, jonne minä rakensin pesäni täksi yöksi, eikä siellä päässyt pörriäinen eikä tuuli häiritsemään yöuniani. Aamulla huomasin pienen muurahaiskolonian majoittuneen kanssani selviytymispussiini, mutta kovin ystävällisiltä vaikuttivat nämä veijarit, enkä ajautunut heidän kanssaan suurempiin riitoihin. Tällä kertaa emme myöskään nukkuneet pommiin.

PÄIVÄ 4 – The Shadow Over Hangö Möön

Herätys päätöspäivän aamuna oli 0800. Rutiinit olivat tässä vaiheessa reissua jo tutut. Retken päätöksen kunniaksi päätin huikennella ja laittaa naamaan myös hieman ruskeaa naamioväriä. Aamutoimien jälkeen heilautimme melalla viereiselle Hangö Möönille. Tutkiskelimme saarta noin pari tuntia ja ihmettelimme vanhoja asemia ja korsuja, jotka olivat osittain inhottavien turistien sotkemia. Roskat ja töhrityt korsunseinät pistivät harmittamaan, mutta kävely rantaviivaa pitkin vei ajatukset toisaalle. Vieläpä vähän kummalliseen paikkaan.

Paluumelonta alkoi noin 1100. Aallokko oli rauhoittunut yön aikana, eikä loppumatka tarjonnut mitään ihmeellistä, jos ei lasketa joutsenta, joka yritti johdattaa meidät pois jälkikasvunsa luota. Hyvin se siinä onnistuikin, mutta onnistuipa samalla olemaan kohtuuttoman ärsyttävä. Noin 1200 rantauduimme päämajaan, karkeasti 130 kilometriä takana kaiken kaikkiaan, erinäiset uinti- ja jalantiedusteluretket pois lukien. Seurasi tavaroiden purkua, meikinpoistoa ja kevyt saunominen. Reissu oli onnellisesti saatu päätökseen ja suurin osa tavoitteistakin oli saavutettu. Ainakin kaikki oli koko ajan ollut märkää, eikä viimeistä yötä lukuunottamatta nukkumisestakaan meinannut tulla mitään. Paluumatka autolla sujui sekin mukavasti tulevaisuudenvisioiden pilkahdellessa keskustelun lomassa. Leka oli nyt kastettu mereen, joten kynnys lekan tai melan uittamiseen olisi tulevaisuudessa matalampi. Kokemuksesta oppineena voi seuraavan testin suunnitella paremmin. Ainakin kerran olisi vielä päästävä heiluttamaan melaa saaristossa. Sen verran jäi asioita testaamatta ja sen verran hauskaa oli.

Arne: ”Ei voi kun todeta, että merelle kannatti lähteä. Kokemus oli aivan erilainen kuin jalan vaeltaminen, ja eri tekijät vaikuttivat hyvin muuttuneissa suhteissa retkikokemukseen. Esimerkiksi säästä tuli paljon painavampi tekijä, kun taas mukana kulkevan tavaran paino oli pitkälti merkityksetön. Myös varusteiden merkitys on aivan eri. Kajakilla liikkuessasi tulet olemaan märkä; tämä on tosiasia. Meidän tapauksessa sekä merivesi että ilma olivat niin lämpimiä, että pystyimme huoletta huitelemaan menemään puuvillaisissa vaatteissa, mutta jos keskilämpötila olisi pudonnut viitisen astetta, emme olisi selvinneet ilman kunnon tarkoituksenmukaisia vaatteita. Myös meren varaan joutumisen vaara on aina läsnä tässä retkeilymuodossa, mikä vaatii retkeilijältä pelastautumistaitoa ja tervettä järkeä.

Painotan jälleen, että meidän reissumme olosuhteet olivat erittäin anteeksiantavia. Jos reissua oltaisi lähdetty suorittamaan esimerkiksi Norjassa (tai Suomessa syksyllä/keväällä), jossa merivesi on vuoden ympäri 4-6 ºC asteista, ei tällaiselle pelleilylle olisi ollut tilaa. Jättäkää meidän hommaksi tehdä tyhmiä asioita, sillä me saamme siitä palkkaa.

‘Mitä seuraavaksi’-osio on perinteisesti tullut tähän väliin, mutta tällä hetkellä asia on vielä melkolailla auki. Kenttätestiartikkeleiden lukijamäärät alkavat vähitellen olla sitä luokkaa, että tämä hommaa voisi jo sanoa kannattavaksi, ja niin on ollut hieman puhetta toiminnan laajentamisesta. On ollut puhetta pidemmistä reissuista, mahdollisesti myös ulkomaille, ja tarkoitukseen hommatusta kamerakalustosta, näin muutamia mainitakseni.

Kävi miten kävi, niin me papaijan ystävät täällä jatkamme ainakin seuraavan vuoden hommiamme täällä yhä pitempien, korkeampien, nopeampien ja älyttömämpien retkien muodossa. Kunnes tapaamme jälleen, Ph’nglui mglw’nafh Cthulhu R’lyeh wgah’nagl fhtagn.”

Matkan kulku kartalla:

Kuvagalleria

Kommentit