Varustelekan kenttätestaus IV: 29.4.-2.5.2011

Muista lukea myös kenttätestaajien mietteet käyttämistään tavaroista – klikkaa tästä kenttätestaus IV:n tuotearvioihin!

Sisältö

Ennen reissua


Tänä vappuna tuli vuosi täyteen Varustelekan ensimmäisestä kenttätestista, eikä vaatinut hirveästi lobbaamista, jotta saatiin johtoporras näyttämään vihreää valoa uusintamarssille tänä vuonna. Näin aloitin hyvissä ajoin retken suunnittelun, tapani mukaan hieman kunnianhimoisesti, ja rekrytoin ennenäkemättömän suuren kenttätestiryhmän mukaani. Tällä kertaa matkaan lähti nimittäin neljä Miestä: minä itse, jokapaikanhöylä Janne Rongo, myymäläguru Jarno Alho ja johtoportaasta henkilöstöpäällikkömme Eric Andersson (joka on myös kuuluisa salkkaritähti).

Rongo tunnetaan ehkä parhaiten vauhdikkaista vuosistaan kameleonttina Meksikossa. Jarno ”Napalmia ja taajamasotaa” Alho puolestaan toimii myymälämme varapäällikkönä ja yleisenä sotaintoilijana ja häntä kutsutaan jokseenkin tuntemattomista syistä nimillä ”Carlo”, ”Carlito” tai vaihtoehtoisesti ”Kilocalor”. Reissun varsinainen tähti oli kuitenkin Eric, joka sai itse asiassa uuden kutsumanimen matkan varrella: ”Kipu on mielenharhaa” Andersson. Pitäkää tätä miestä silmällä, hyvät lukijat.

Tiimimme valinta oli poikkeuksellisen onnistunut, sillä meitä lähti neljä varsin eri tavoin varustettua miestä matkaan. Jarno, laatutietoinen mies kun on, valitsi itselleen pitkälti jo hyväksi todetuista varusteista ”high-speed/low-drag” -henkisen kokonaisuuden, jonka käytännöllisyyttä oli ilo katsella maastossa. Janne puolestaan lähti aika rohkealla ja kokeelliseella setillä, jonka majoitusratkaisu koostui muun muassa US patrol bagista, US sadeviitan vuoresta ja kahdesta pelastuspeitteestä. ”Kipu on mielenharhaa” Andersson puolestaan valitsi ”high-drag/low-speed” periaatteen mukaan muun muassa SAS kumirinkan (jonka kuivapaino lähentelee kymmentä kiloa), pattern 58 tetsarin ja, mikä tärkeintä, jenkki viidakkomaiharit naulaanastumissuojalla. Tämä viimeinen varusesine on vastuussa miehen liikanimestä ja oli todennäköisesti koko reissuumme eniten vaikuttunut varuste. Itse otin ”norjan-armeija-70-luvulla” -kokonaisuuden, niin lähelle kun se meidän varusteilla onnistui. Huijasin kylläkin vähän ja otin norjalaiset M77 marssikengät, jotka tulivat vasta 80-luvulla yleiseen käyttöön, mutta mitäs helvettiä, kuka näitä katsoo.

Tämän kenttätestin kantamusten paino yllätti positiivisesti verrattuna viime reissuun, jossa kannoimme yli 40 kg rinkkoja; tällä kertaa kannoimme virkistävät n. 20 kg / mies, poislukien Eric, jolla rinkka ja tetsari painoivat yhteensä 33 kg.

Päivä 1, perjantai


Porukamme koon ansiosta emme voineet lähteä heti perjantai-aamuna, kuten alunperin olisimme toivoneet, vaan pääsimme vasta töiden loputtua matkaan. Tämä ei kuitenkaan pahasti sotkenut suunnitelmiamme, sillä olimme jo kolmen aikoihin matkalla kohti keskuspuistoa.

Reittimme kulki ovelasti peltojen, pihojen ja erinäisten rakennuskompleksien halki Eric ”Kipu on mielenharhaa” Anderssonin johtamana, hän kun on omien sanojensa mukaan kyseisen seudun hallitsija. Pian saavuimme keskuspuistoon, jossa pidimme varusteidensäätötauon ja mutustelimme hieman retkieväitämme päästäksemme oikeaan tunnelmaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna näytti varmasti viihdyttävältä, kun neljä miestä istui siinä kookkaiden rinkkojen kanssa maastopuvut päällä evästauolla ihan tavallisen kuntopolun varrella. Pro-hardcore retkeilyä parhaimmillaan.

Noin vartin taukoiltuamme jatkoimme matkaamme pohjoiseen erinäisten koukeroiden ja kiertoreittien kautta, jotka meinasivat ajaa Jarnon hulluuden partaalle järjettömyytensä ansiosta. Jouduin selittämään hänelle, että eihän tätä homma siksi tehdä, että siinä mitään järkeä olisi, vaan lähinnä tuskan lisäämisen vuoksi. Eric oli hemmetin osuvasti katsonut ”Bravo Two Zero” -elokuvan (jossa SAS -ryhmä joutuu juoksemaan mm. ihan helvetisti päästäkseen Syyrian rajan yli ja ulos Irakista) ennen lähtöämme, joten hän komppasi minua täysin tässä asiassa, ja pian Jarnokin hyväksyi kantamme.

Joku saattaa muuten muistaa vielä ensimmäisestä kenttätestistä tutun Haltiapolun. Kyllä, eksyimme sille tälläkin kertaa. Saimme onneksi suunnattua mielemme muualle mielenkiintoisen keskustelun avulla, jossa pohdittiin muun muassa minkälaiselle kidutukselle kukin meistä mieluiten altistuisi. Keskustelun lopputulos ei valitettavasti ole julkaisukelpoista, mut oli kyl hyvät jutut.

Reilun kymmenen kilometrin jälkeen ja Kehä III:n ylitettyämme aloimme etsiä sopivaa paikkaa lounastauolle. Pian sellainen löytyi pieneltä kalliolta, josta oli upea näkymä hienoa peltomaisemaa kohti, jota taustaa hallitseva valtava hiilivoimala ei kokonaan onnistunut pilaamaan. Tässä teimme ensimmäisen lämpimän ruuamme. ”Kipu on mielenharhaa” Anderssonin jalkatuskat olivat kuulemamme mukaan alkaneet jo muutama kilometri sitten, mutta vasta tässä vaiheessa se alkoi olla meille muillekin ilmeistä lisääntyvän tuskantuhinan, hikoilun ja lievän kiroilun muodossa. Toistaiseksi tilanne tuntui kuitenkin olevan hallinnassa, joten jatkoimme ruuat syötyämme melko huolettomasti matkaamme.

Odotimme kaikki (mahdollisena poikkeuksena Eric) innolla marssin seuraavaa osuutta, sillä tähän loppui tunnettu, sivistynyt maailma, ja edessämme oli pääasiassa enää metsäreittejä (tähän mennessä olimme pitkälti kulkeneet rakennetuilla alueilla). Suuntasimme siis luoteeseen Reitti 2000 -merkintöjä seuraten seuraavana välitavoitteena Serena.

Eric taukoilee.

Eric taukoilee.

Sää suosi meitä koko ensimmäisen päivän. Kävelimme hellässä ilta-auringon paisteessa, niin kauan kun sitä riitti, jonka jälkeen pääsimme ihastelemaan hämärtävää pilvetöntä taivasta. Seuraavan taukomme pidimme pienellä aukiolla metsätien reunalla, ja tällöin nähtiin ensimmäistä kertaa ilmiö, josta tuli vähitellen yksi retkemme tavaramerkeistä; taukomuodostelmamme näytti nimittäin erehdyttävän paljon siltä, kun koko porukka olisi tippunut taivaalta niihin asentoihin, joissa viettivät taukoaan. Tämä johtui pitkälti Ericin poikkeuksellisesta tavasta taukoilla kyljellään sikiöasennossa tetsari ja rinkka tyynynä, mikä äkkiä tarttui meihin muihinkin. Lopputulos oli se, että heti kun joku muodosti sanan ”tauko”, jätkät pysähtyivät kuin olisivat kävelleet päin seinää, pudottivat reppunsa ja rojahtivat niille sijoilleen makoilemaan, usein sillä tuloksella, että tie/polku oli täysin tukossa. Äärimmäisen huvittavan näköistä, uskokaa pois.

Tällä tauolla sattui myös se myöhemmin legendaariseksi kehittynyt välikohtaus, joka johti Ericin uudelleenristimiseen. Mies kävi vaimonsa kanssa kirjeenvaihtoa tekstiviestitse, joka huipentui seuraavaan dialogiin (tässä E = Eric ja T = vaimo):

E: ”Sattuu kyl ihan hemmetisti nää kengät.”

T: ”Muista mitä oot ite sanonu, kipu on vain mielenharhaa!”

E: ”Heh.”

Saimme tästä niin makeat naurut, että jopa Eric itsekin jaksoi hymyillä seuraavat 200 m matkasta.

Tästä eteenpäin retkemme tunnelma muuttui vähän synkemmäksi auringon laskiessa ja Ericin kipujen kovetessa. Olen ennenkin kirjoittanut valon psykologisesta vaikutuksesta ihmiseen, joka oli myös tällä retkellä havaittavissa, joskin ei ehkä niin vahvasti, kuin mitä se olisi voinut olla vähän vähemmän innokkaan porukan kanssa. Raskaampaa sen sijaan oli Ericin tuskan seuraaminen, sillä vaikka siitä makeat naurut saatiinkin välillä, niin kyllä se vaan silti vaikuttaa koko porukan mielialaan, jos yhdellä on kurjaa. Kun lopulta saavuimme Serenan parkkipaikalle, pidimme tauon ja mietimme hieman miten siitä jatkettaisi.

Alkuperäinen suunnitelmahan oli, että olisimme marssineet Salmeen asti ensimmäisenä päivänä. Nyt oli kuitenkin hyväksyttävä, etteivät Ericin jalat pysyisi kasassa sinne asti. Suunnittelimme siis reittimme uusiksi siten, että se päättyisi tältä päivältä Luukkaan Kaitalammelle, jonne sitten majoittuisimme. Käväisimme matkan varrella vielä Luukkaan camping-alueen huoltorakennuksella täyttämässä vettä, jonka jälkeen aloitimme päivän viimeisen etapin.

Viimeisen pätkän aikana aurinko oli jo täysin laskenut, eikä eteensä juurikaan nähnyt. Paljon alueella liikkuneena ajattelin, että löydän kyllä helposti perille pimeässäkin. Pääsi kuitenkin käymään niin, että yksi risteys jäi matkan varrella huomaamatta, mikä johti pienen ylimääräisen lenkin tekoon. Oli muuten naurussa pidättelemistä kun kerroin asiasta Ericille, voitte uskoa. Kyse oli kuitenkin loppujen lopuksi hyvin pienestä kierrosta, ja pian löysimmekin perille, kunhan saatiin ensin Eric taltutettua.

Perille tultaessa paikalla oli luonnollisesti reilusti hulttionuoria viettämässä iltaa, kuten Kaitalammella tuuppaa viikonloppuisin olemaan, mutta eipä tuo estänyt meitä majoittumasta rauhassa. Pian meillä oli iltapalat porisemassa ja korkkasimme kukin oman kuohuviinipullomme, jotka Eric oli raahannut mukanaan meidän iloksemme. Kun nämä nautittuamme siirryimme nukkumaan, pääsimme vielä ihastelemaan nuotiopaikkaa kanssamme jakavan nuorisoporukan humaltunutta hoilaamista. Muuten tämä olisi saattanut olla ärsyttävää, mutta reissumme kodittomaan olemukseen tämä sopi kuin hanska käteen, ja pian olimme onnellisesti unten mailla.

Päivä 2, lauantai, vappuaatto


Lauantaille olimme alustavasti suunnitelleet Bodomjärven ylityksen uiden, ja aamun olosuhteet olivat suotuisat tätä ajatellen; lämpömittari näytti telttani sisällä +11°C ja ulkona aurinko oli juuri nousemassa puunlatvojen ylle. Vetäisin vaatteet päälle ja maiharit jalkoihin ja könysin ulos teltastani, jonka ulkopuolella seisoi kevyesti hämmästyneen oloinen aamulenkkeiliä tuijottamassa Jarnon riippumattoa. Toivotin hänelle hyvää huomenta, johon hän vastasi epäilevällä nyökkäyksellä, minkä jälkeen hän lähti jatkamaan aamulenkkiään.

Hetken silmiäni hierottuani kävi ilmi, että muut olivat vielä nukkumassa (joskin Janne oli tietämättäni ollut jo aikaisemmin jalkeilla seikkailemassa), joten siirryin nuotiopaikalle tekemään tulet aamupalaa varten. Pian muutkin liittyivät seuraan, poislukien Jarno, joka on legendaarisen hidas aamuisin. Ericin kävelyssä oli vielä jotakin lievästi ankkamaista edellisen päivän jäljiltä, mutta miehellä oli moraali tästä huolimatta korkealla. Janne puolestaan oli koko matkan ollut täysin hyvissä voimin, eikä tälle ollut loppua tiedossa, sillä tuo ovela kettu oli ottanut

Kaasukeitin, paistinpannu, pekonia ja kananmunia.

Kaasukeitin, paistinpannu, pekonia ja kananmunia.

mukaansa kananmunia ja pekonia. Mikä jätkä!

Aamupuurot syötyäni siirryin järven rantaan mittaamaan veden lämpötilaa, muiden jäädessä vielä nuotion äärelle paistamaan ihra-aamupalojansa, jotta saisin jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä tulevasta vesistönylityksestä voisi odottaa. Mittari näytti karua lukemaa: kuusi astetta viiden minuutin mittauksen jälkeen, tämäkin matalassa rantavedessä. Päivä oli kuitenkin kaunis ja näytti olevan lämpenemässä, joten emme heittäneet toivoamme vielä.

Kun Jarnokin oli saanut itsensä jalkeille ja aamupalat oli kaikkien osalta syöty, aloimme pakkaamaan varusteitamme liikkellelähtöä varten. Näihin aikoihin huomasimme, että pohjoisella taivaalla näkyi pahaenteisen näköisiä pilviä, jotka tulivat suoraan meitä päin. Yhtäkkiä nousi kova pohjoinen tuuli, joka teki vielä hetki sitten tyynestä Kaitalammesta teräksenharmaan ja karhean. Sitten tuli pimeä. Olimme kaikki raivoisasti reppujemme kimpussa sitomassa varusteitamme kiinni, jotta ne eivät lähtisi tuulen mukaan, kun raekuuro alkoi. Emme meinanneet uskoa silmiämme; vielä muutama minuutti sitten aurinko paistoi ja oli täysin tyyntä, mutta nyt maa oli kovaa vauhtia muuttumassa valkoiseksi herneen kokoisista rakeista. Vedimme äkkiä sadeviitat päällemme peittämään sekä meidät että rinkkamme ja lähdimme matkaan.

Seuraava tavoitteemme oli Pirttimäki, jonne kävelimme Reitti 2000 -opasteita seuraten. Pian raekuuro päättyi ja riisuimme sadeviittamme Luukkaan golfkentän laidalla, jonka tienoilla vanhempi herrasmies lyöttäytyi hetkeksi seuraamme kertomaan maanpuolustuksesta, aamulenkeistä ja isänmaan puolesta ”stuuppaamisesta”. Tämä on ilmiö, johon olen omaksi yllätyksekseni jo tottunut kenttätestausreissuilla. Pian kuitenkin karistimme hänet kannoiltamme ja suuntasimme pois Luukkaasta kohti etelää.

Uskomaton raekuuro.

Uskomaton raekuuro.

Jonkin aikaa seurueemme moraali oli taas korkealla, mutta ei mennyt kovin kauaa, ennen kuin Ericin ”mielenharhat” alkoivat taas värittämään retkemme arkea. Seurasi pitkä ja tuskallisen hidas marssi Pirttimäkeen, jonka aikana ehdittiin nähdä muun muassa aurinkoa, räntää ja yksi aivan uskomaton raekuuro, mutta myös joitakin erittäin kauniita lampi- ja järvimaisemia. Tällä välillä minullekin kehittyi pieni ongelma, nimittäin aivan jäätävä päänsärky. Ongelma päänsäryssa verrattuna moneen muuhun kipuun on se, että sitä on hirveän vaikea yrittää sietää, sillä se jotenkin vie voimat ja kiinnostuksen kokonaan. Tässä tapauksessa siihen liittyi vielä pieni oksetus, joka ei hirveästi asioita parantanut. Onneksi meillä oli mukana särkylääkkeitä, jotka poistivat ongelman kokonaan, mutta hetken ajan ei kyllä huvittanut aivan hirveästi.

Ericille retken kivuliain osuus.

Ericille retken kivuliain osuus.

Viimeisellä puoliskolla tätä etappia alkoi näkyä jälleen tutuksi tullutta ”taivaalta-tippunut-ryhmä” -taukoilua, joka meinasi aiheuttaa pari vaaratilannetta muutaman maastopyöräilijän kanssa. Viimeisellä tällaisella tauolla alkoi yllämainittu raekuuro, joka pakotti meidät lähtemään liikkeelle, jotta päästäisi mahdollisimman pian suojaan. Onneksi saimme tästä videomateriaalia tallelle, sillä sanat eivät oikein tee tapahtumalle oikeutta (video löytyy artikkelin lopusta). Sanottakoon, että hetken näytti siltä, että talvi tuli takaisin. Olimme kuitenkin kiitollisia siitä, että kyseessä ei ollut vastaavan rankka vesisade, sillä muuten olisimme kastuneet täysin. Viimeinen kilometri Pirttimäkeen taisi olla Ericille retken kivuliain, sillä harvoin olen nähnyt niin aitoja tuskailmeitä kun hänellä silloin. Näistäkin saimme aivan mahtavaa kuvamateriaalia talteen.

Pirttimäkeen tultaessa olimme nälkäisiä, hieman märkiä, ja Ericin tapauksessa raivoisan tuskan vallassa, joten meitä hiukan harmitti huomata, että paikallinen keittokatos oli suunnilleen 400 turistin valloittama. Siirryimme kuitenkin vähin äänin viereisen huoltorakennuksen taakse keittelemään Esbit-keittimillä ruokiamme, sade kun oli onneksi ehtinyt loppua tähän mennessä. Pitäköön keittokatoksensa, kyllä retkikeitin on aina tunnelmallisempi.

Söimme rauhassa kunnon ateriat auringon näyttäytyessa taas hetkeksi ja sovimme Graafikko-Samun kanssa treffit Oittaan rantaan seitsemän aikoihin, josta lähtisimme toteuttaamaan vesistönylitystämme (tarkoituksena yöpyä Bodomjärven keskellä sijaitsevassa pikkuruisessa saaressa). Alunperin meidän piti kiertää Oittaaseen Pirttimäen metsiä pitkin, mutta Ericin jalat olivat jälleen siinä pisteessä, että päätimme kävellä suoraan lyhintä reittiä, eli Kunnarlantietä pitkin.

Tämäkin osoittautui hitaaksi ja tuskalliseksi hommaksi, muttä pääsimme suorittamaan pientä ennakkotiedustelua leiripaikastamme tien varrelta, sillä Ericillä oli mukana mahdollisesti tärkein varusesine, mikä voi miehellä ulkoillessa olla; nimittäin kiikarit. Näillä kuikuilimme järvelle päin aina, kun oli hieman vähemmän puita tien ja rannan välillä. Emme kyllä tulleet tästä paljoa viisaammiksi, mutta eipä ollut sentään turhaan kiikarit mukana.

Käärmepilli toimii mm. moraalinkohottajana.

Käärmepilli toimii mm. moraalinkohottajana.

Joitakin satoja metrejä ennen päämääräämme Samu tuli meitä vastaan dokumentoimaan Ericin iloisia ilmeitä ja seurueemme yleistä upean koditonta ulkomuotoa. Kuljimme samaa matkaa Oittaan rantaan, jossa Samulla oli autonsa, josta löytyi kaikenlaista kivaa, kuten muun muassa sveitsiläinen kumivene, tippaleipiä ja simaa. Ja sellaisia hauskoja paperitötteröjuhlapillejä. Etenkin nämä viimeiset kohottivat moraalia tuntuvasti.

Oittaassa oli joku huomaavainen ihminen sijoittanut lämpömittarin rantaveteen, josta kävi ilmi iloinen pintavesilukema: 4,5 ºC. Mieleeni palasi elävästi keskustelu, jonka kävin ennen lähtöämme entisen laivastoupseerimme Turon kanssa: ”…kymmenessä minuutissa iskee hypotermia neliasteisessa vedessä…”. Meillä oli siis edessä reilun 700 m uinti, joka oli määrä toteuttaa rinkkojen kanssa, ja jonka pitäis mennä alle kymmeneen minuuttiin. Näin kurioosana noin 20 minuuttia menee ennen tajuttomuutta ja karkeasti 25 minuuttia kuolemaan. Tulimme aika äkkiä siihen tulokseen, että Samun tuoma kumivene saattaisi olla aika vahva kakkosvaihtoehto näissä olosuhteissa.

Pumppasimme siis kumiveneemme käyttövalmiiksi, pakkasimme rinkkamme jätesäkkeihin, jotka puolestaan sidoimme kumiveneemme perään paracordilla, ja lähdimme vesille. Eric ”Kipu on mielenharhaa” Andersson totesi tässä vaiheessa, ettei kipu ehkä sittenkään ole mielenharhaa, vaan merkki mm. vakavista kudosvahingoista, joten hän lähti suruksemme, joskin ymmärrättevästi, Samun mukana kotiin. Tekijänä tässä oli myös se, että kumiveneemme oli kolmelle hengelle suunniteltu, ja vaikka neljäskin sinne todistetusti mahtui, oli se tällöin hieman hutera. Näin jatkoimme kolmestaan matkaamme halki vesien kohdettamme päin, ilta-auringon helliessä kasvojamme.

Erinäisiä merimieslauluja hoilatessame tulimme ajatelleeksi, että kävipä onni kelin suhteen. Kumiveneemme ei nimittäin ollut mikään maailman helpoiten ohjautuva vekotin, joten tyyni keli sopi meille oikein hyvin. Tämän lisäksi saari, jonne olimme menossa, oli yllättävän vaikea erottaa vastarannan metsämaisemista. Kävi mielessä, että jos olisi ollut pimeää, tuulista ja sateista, voisi jopa olla hieman kusi sukassa, järven suhteellisen pienestä koosta huolimatta.

Hyvistä olosuhteista huolimatta meillä meni tuohon puolentoista kilometrin matkaan noin tunti. Hetken kiertelimme saarta hyvää rantautumispaikkaa etsien, jollainen löytyi lopulta saaren suojaiselta itäpuolelta. Pienen kikkailun kautta saimme veneemme rantaan ilman, että hiukan keppoisiin jätesäkkeihin pakatut reppumme tarttuivat mihinkään uppotukkeihin tai vastaaviin. Jalkauduttuamme hinasimme veneemme maalle, käänsimme sen ylösalasin ja sidoimme sen kiinni puuhun ennen saaren varsinaista tiedustelua.

Kävi pian ilmi, että saari soveltui mainiosti leiriytymiseen. Siellä oli nähtävästi ennenkin käynyt ihmisiä, sillä siellä oli pari kivistä kasattua nuotiopaikkaa, sekä muutama masentava roska siellä täällä (jotka siivosimme pois). Tämän lisäksi saarella riitti onneksemme kuollutta puutavaraa nuotiota varten, vaikka se ei ollut kuin 30 metriä leveä ja 60 metriä pitkä, joten pian meillä oli hurmaava pieni nuotio, jonka äärelle rakensimme pari laavua sadeviitoistamme. Näissä kyyhötimme loppuillan eväitä mutustellen, kunnes lopulta nukahdimme nuotiomme äärelle kirkkaan tähtitaivaan alle.

Päivä 3, sunnuntai

Nukkumapaikat nuotion äärellä.

Nukkumapaikat nuotion äärellä.

Sunnuntai aamuna heräsimme jälleen auringonpaisteeseen, mutta tällä kertaa oli melko viileää, ja pohjoisesta tuuli napakasti. Onneksi olimme rakentaneet laavumme etelään aukeaviksi, muuten sadeviittamme olisivat todennäköisesti olleet iloisesti matkalla kohti Suomenlahtea herätessämme. Näin rakennettuina ne kuitenkin antoivat meille ja nuotiollemme oikein hyvän tuulensuojan, joten aamupalan tekeminen onnistui mukavasti ilman ylimääräistä säätämistä.

Aamupuuroa mutusteltaessamme (poislukien Janne ja hänen kirotut kananmunat ja pekonit) aloimme hieman pohtimaan kumiveneemme yhteensopivuutta hallitseviin olosuhteisiin; tuuli oli nimittäin sen verran kova, että aallonharjat vaahtosivat ympäröivällä järvellä. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että pahimmassakaan tapauksessa ilmatäytteinen kumivene tuskin uppoaisi, joten varsinaista välitöntä hengenhätää ei ollut. Eipä meillä pahemmin vaihtoehtoja saaresta pois tulemiselle ollutkaan, joten turhaan oikeastaan jahkailimme. Pistimme siis leirimme nippuun, sammutimme nuotiomme ja laitoimme veneemme valmiiksi.

Teimme pari innovaatiota kumiveneeseemme liittyen tässä vaiheessa. Ensinnäkin tajusimme, että kun laitoimme rinkkamme suoraan veneen sisälle ja istumme niiden päällä, niin melomisasennosta tuli huomattavasti ergonomisempi, kuin jos olisimme istuneet suoraan veneen pohjalle. Tällöin meidän ei myöskään tarvinnut pelleillä minkään jätesäkkien kanssa, mikä oli hyvä, sillä käyttämämme jätesäkit menivät aika silpuksi edeltävänä iltana. Toiseksi huomasimme, että vaikka edellisenä iltana päätimme itäpuolen olevan paras maihinnousupaikka, niin saaren länsirannalla oli itse asiassa täydellinen, suojaisa hiekkaranta, joka oli jäänyt meiltä illan hämärässä kokonaan huomaamatta. Päätimme sitten koeajaa tämänkin puolen saaresta, joten kannoimme veneemme saaren halki ja lähdimme jälleen vesille.

Esimerkillistä toimintaa.

Esimerkillistä toimintaa.

Pian kävi ilmi, että kumiveneen ohjattavuus kovassa tuulessa ei ollut kovin hyvä. Itse asiassa se oli aikalailla täysin olematon, sillä aina kun yritimme meloa, veneemme alkoi pyörimään holtittomasti ympäriinsä. Kaikeksi onneksi tuuli puhalsi kuitenkin juuri oikeaan suuntaan, joten lopulta luovutimme ja istuimme kaikki kolme melat pystyssä siinä toivossa, että ne toimisivat purjeina. Taktiikka ei ollut kokonaan toimimaton, sillä puolessa tunnissa olimme jälleen Oittaan rannassa, jossa Samu olikin odottamassa meitä kameransa kanssa. Matka taittui siis kaksi kertaa nopeammin kuin edeltävänä iltana. Yritimme vähän ryhdistäytyä ja meloa sotilaallisesti loppumatkan, mikä itse asiassa onnistuikin sen verran hyvin, että saatiin vene ajettua kunnolla rantaan. Tätä seurasi sähäkkä jalkautuminen, jonka Jarno turvasi vaistomaisesti mela aseenaan.

Tämän fiilistelyn jälkeen pistimme jälleen uskollisen kumiveneemme kuljetuskuntoon, otimme prosessista hieman kuvia ja pakkasimme laitteen Samun takakonttiin. Samalla sanoimme hyvästit Jannelle, joka jätti seurueemme selittäen jotakin epämääräistä koulunkäynnin tärkeydestä. Näin minä ja Jarno jatkoimme matkaamme kahdestaan länteen, takaisin kohti Pirttimäen korpia.

Lyhyen havumetsäosuuden jälkeen eteemme aukesi mahtavan idyllinen niittymaisema, jota hallitsi erinäiset tallirakennukset, hevosaitaukset ja hevoset. Juuri tällöin aiemmin päivällä kehittynyt pilvipeite rakoili, ja tälle näkymälle paistoi vielä aurinkokin kaiken hyvän lisäksi. Jatkoimme matkaamme tämän solisevien purojen halkoman maiseman lävitse mieli korkealla. Marssivauhtimme oli jälleen hyvä, sillä sekä Jarno että minä olimme vielä täysissä voimin. Kävelimme jonkin aikaa hiljaisuudessa maisemista nauttien pohjoiseen päin kohti Solvallaa.

Pysähdyimme noin tunnin kävelyn jälkeen tauolle polunvarteen syömään pähkinöitä ja taateleita ja tuulettamaan jalkojamme hetkeksi. Yllätimme taukopaikkaa lähestyessämme pari jonkin sortin peuraeläintä, jotka kirmaisivat uskomattoman ketterästi miltei pystysuoraa kallioseinää pitkin karkuun. Tämä näky kohotti kivasti retkemme tunnelmaa entisestään, vaikka se oli valmiiksikin melko hyvä.

Vartin marssitauon jälkeen jatkoimme jälleen matkaamme Solvallaan päin, ja pian liityimme jälleen Reittiin 2000. Loppumatkamme Solvallaan oli melko tavanomainen marssi, mitä nyt muutama suo ylitettiin, löydettiin yksi vanha peuran raato ja harrastimme hiukan mäkijuoksua rinkkojemme kanssa. Kuuden aikaan iltapäivällä saavuimme Solvallan tekonurmikentälle, josta matkamme jatkui Nuuksiontietä pitkin pohjoiseen kohti Nuuksionpäätä.

Pian olimme Haukkalammelle vievällä tiellä, jonka varrella päätimme mikä olisi seuraava majoituspaikkamme. Päädyimme Iso-Holmaan, jonka rannalla oli karttamme mukaan nuotiopaikka, joka näytti olevan kivasti hiukan syrjässä Nuuksion suurimmilta poluilta. Loppumatkamme perille oli erittäin miellyttävä, sekä maisemien että kelin puolesta, ja pian saavuimme Iso-Holman rannalle. Tiputimme rinkkamme maahan ja jäimme hetkeksi ihailemaan auringonlaskua ennen majoituksemme rakentamista. Sitten alkoi räntäsade.

Olimme juuri päässeet sanomasta, että olosuhteet olivat melkein liian hyvät ollakseen todelliset. Pitikin sanoa, sillä nyt ne olivat kaikkea muuta kuin. Ei auttanut kuin rakentaa majoitus ennätysvauhtia ja yrittää pysyä puiden suojassa niin hyvin, kuin vaan leiriaskartelumme teki mahdolliseksi. Juuri kun saimme lyötyä viimeiset kiilat maahan, räntäsade loppui. Olimme varmoja, että jossakin joku nauroi meille, mutta hyödynsimme silti loppuillan hyvän kelin ja teimme kunnon iltapalat. Itse tein lihakeittoa, johon heitin loput meetwurstini; Jarno puolestan päätti paistaa meetwurstia voissa ja syödä sen sellaisenaan(!). Aikamme istuttuamme ja juteltuamme vetäydyimme omiin majoituksiimme viettämään kenttätestin viimeistä yötä.

Päivä 4, maanantai


Maanantai aamuna heräsin noin viiden aikoihin kylmyyteen. Hetken teltassani pyörittyä tulin siihen tulokseen, että ei ollut maailman paras idea lähteä retkelle ilman makuupussia. Tuumailin, että tuskinpa tässä paikoillaan makoilu asiaa mitenkään edistää, joten taistelin itseni pihalle ja pistin pienen nuotion pystyyn. Kun menin järven rantaan hakemaan vettä, huomasin rantaveden olevan ohuen jään peitossa, mikä selittänee öisen paleluni.

Siinä sitten istuskelin pari tuntia ja ehdin keittää aamupalaakin, ennen kuin Jarno näytti mitään elon merkkejä. Lopulta poistin laavun hänen riippumaton päältä ja kulutin aikaani heittelemällä miestä kävyillä. Kun tämäkään ei pahemmin tuntunut häntä häiritsevän, luovutin ja palasin aamupalani pariin.

Noin tunti myöhemmin alkoi kuulua puhetta ja katkeilevien oksien ääniä pääpolun suunnasta. Ihmettelin kovasti kuka järjissään oleva ihminen mahtoi olla maanantai aamuna kello kahdeksalta metsäretkellä, mutta äkkiäkös tuohon vastaus saatiin. Tätä seurasi nimittäin yksi absurdimpia tilanteita, joita olen vähään aikaan kokenut: paikalle ilmestyi kaksi muinaista itä-suomalaista neitokaista, jotka tenttasivat minua parikymmentä minuuttia lintuhavainnoista ja ruokailutottumuksistani. Kun tätä oli jatkunut jonkin aikaa, ilmestyi Jarnon makuupussista kysyvästi kaksi tuuheaa kulmakarvaa ja punainen nenä. Tästähän leidit vasta innostuivatkin, ja pian Jarnokin oli vedetty keskusteluun mukaan. Saimme kuulla kaikenlaista muun muassa Kokki Kolmosesta, hänen omaperäisestä hiihtotyylistä, kouluruuasta, pula-ajasta ja nykynuorista, näin muutamia mainitakseni.

Aika venyi, ja aloin vähitellen miettimään miten ihmeessä me oikein irtautuisimme tilanteesta. Juttuseuramme kuitenkin lähtivät lopulta ihan omin voimin pois paikalta, joten meidän ei onneksi tarvinnut turvautua mihinkään radikaaliin ratkaisuun. Jatkoimme siinä hieman hämmentyneinä aamuamme ilman, että kumpikaan meistä oli ihan varma äsken tapahtuneesta. Tällä koko tapahtumaketjulla oli kuitenkin se positiivinen vaikutus, että Jarno vihdoinkin heräsi, mikä ei välttämättä muuten olisi koskaan tapahtunut.

Kymmenen aikoihin päätimme pistää leirimme jälleen nippuun ja suunnata kohti Nuuksiontien bussipysäkkiä, josta pääsisimme julkisilla kulkuvälineillä kotiin. Jouduimme suorittamaan tämän pätkän, jos ei nyt ihan pikamarssina, niin melko reipasta tahtia, johtuen hieman tiukasta bussiaikataulusta. Ehdimme kuitenkin muutaman minuutin marginaalilla pysäkille, joka oli perinteitä noudattaen jälleen vaihto-oppilaiden valtaama. Tai no, yhden, mutta silti. Pian olimme kuitenkin matkalla takaisin kohti sivistynyttä maailmaa, ja näin päättyi neljäs kenttätesti.

Mitäs sitten?


Nyt kesällä alkaa jännittävä aika siinä mielessä, että saatan joutua nimeämään seuraajan hoitamaan tulevaisuuden kenttätestejä, sillä suunnittelen jatkavani matkaani ulkomaille tästä pestistä. Tänä vuonna tapahtuu vielä pari 100-200 km vuoristovaellusta Norjassa ja yksi kanoottiretki Hangon saaristossa, ja näistä saatta joitakin tarinoita vielä ilmestyä, mutta ei mitään varsinaista kenttätestausartikkelia, ainakaan minun toimestani. Ei kuitenkaan kannata toivoaan heittää, sillä todennäköinen seuraajani on luultavasti epävakain henkilö koko firmassa, joten eiköhän mies jotakin viihdettä tätä artikkelisarjaa seuranneille keksi. Mikäli käy niin, että tämä jää viimeiseksi kenttätestikseni tässä firmassa, tahtoisin kiittää kaikkia lukijoita, sekä sitä yhtä teekkariporukkaa, jonka ansiosta tyttöystäväni tunnetaan nykyään ennemmin nimellä ”Varusteleka-Arnen tyttöystävä” kuin omalla etunimellään.

Videot

Kenttätestaajat joutuivat raekuuron yllättämäksi lauantaina Nuuksiossa.

Kenttätestaajien vappujuhlinta.

Kuvagalleria



Kommentit